Pahoittelut tekstien puutteesta niille, jotka tätä ovat lueskelleet ja seurailleet. Hyvä juttu kirjoitustauossa on tosiaan se, että ajatukset ovat ehtineet muhia mielessä kunnolla.
Minua lievästi sanottuna on alkanut ottaa kaikki ihmisten muuttuminen ja etenkin siitä jauhaminen päähän. Ihmiset muuttuu -se on karu fakta. Omista kokemuksista voin sanoa, että se tuntuu tosissaan kurjalta, jos ei parin viikon (tai kuukauden ?) päästä meinaa tunnistaa entistä hyvää ja rakasta ystävää. Tavat jää tai niitä tulee, mielipiteet ja periaatteet vaihtuvat, jopa koko käytös saattaa muuttua. Tietysti väistämättä myös ulkonäkö muuttuu ajansaatossa ja tämä "uusi ulkomuoto" mielletään näillä "muuttuneilla" helposti kiinni uusiin sisäisiinkin ominaisuuksiin. Se, mikä lähes kaikissa muuttumisissa on ollut samaa (jos ne ovat ystävien kesken nostettu esille), on negatiivisuus. Yleisestihän ajatellaan, että ajanmittaan kypsyminen ja muu olisivat positiivista, mutta miksi hemmetissä sitten vastaantulleet tilanteet on mielletty negatiivisiksi ? Niin hyvä kuin huonokin asia pitkissä ystävyyssuhteissa on, että muistoja kertyy valtava määrä. Ei niitä unohda ja sydämessä ne aina pysyy. Joskus tulee mietittyä, että ihan yhtä hyvinhän voit tutustua siihen "uuteen ihmiseen", joka on vanhasta ystävästäsi kuoriutunut ulos, vai mitä ? Jos tämä ns. uusi heppu ei halua viettää aikaansa sinun kanssasi, niin turhaan sitä itsekään sellaisen ihmisen vuoksi mieltään pahottaisi. Hänen se menetys on.
Toinen asia, jota olen jo pidempään miettinyt on kantapään kautta oppiminen. Useimmiten tuntuu tosiaan siltä, että jokainen, siis aivan jokainen asia, pitäisi oppia kantapään kautta. Jotta asian todella oppisi (jossain tapauksissa ei silloinkaan oppi tunnu tarttuvan). Aihe liippaa läheltä aiempaa tekstiäni, It will be alright just take my hand and hold it tight. Mutta tältä kantilta ajatus pulpahti mieleeni koulumonisteideni vuoksi. Monisteet käsittelivät syömishäiriöitä ja kohdissa "parantuminen" oli useimmiten sana "terapia" ja yhdestä löytyi myös "sairaahoito". Siis ihan oikeastiko ? Joudutaanko psyykkisissä sairauksissa useimmiten mennä niin pitkälle, että se voidaan selättää vain terapian tai jopa sairaalahoidon avulla ?? Eikö niille sairauksille ja ongelmille voi tehdä mitään siinä vaiheessa, kun ne ovat syntymässä tai kun ne olisivat huomattavasti pienempiä ? En tiedä muista, mutta tämä ajatus yksinään tai sovellettuna kaikkiin ongelmiin saa ainakin minut tuntemaan tietynlaista avuttomuutta "isossa ja pahassa maailmassa".
-Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti