'Cause people got me, got me questionin': where is the love ?

En taaskaan tiedä miten aloittaisin tai miten edes muotoilisin asiani. Näin unenpöpperössä voi tulla melko vaikeaselkoista luettavaa, joten anteeksi siitä. Tekstin otsikko (mikä on jälleen eräästä kappaleesta ;) ) on vain mykistävä ja tiivistää tämän hetkiset ajatukseni. Eräänä yönä tuli hieman valvottua ja pohdittua asioita. Olen huomannut sekä lasten parissa työskennellessäni että lapsituttavieni kanssa ollessani heillä olevan pari ominaisuutta lähes poikkeuksetta: egosentrisyys (=itsekeskeisyys, ei pysty asettumaan toisen asemaan) ja tietyntyyppinen itserakkaus. Yleistäen jälleen, lähes kaikilta egosentrisyys katoaa ja empatia-/sympatiakyky syntyy tilalle.

Tietyntyyppisellä itserakkaudella tarkoitan toteamuksia kuten: "minä olen hyvä juoksemaan", "minä kyllä osaan itse", "enkö näytäkin kauniilta?"... Varmasti kaikille teistä, jotka olette olleet missään määrin lasten kanssa tekemisissä, tämänlaiset lausahdukset ovat tuttuja. Toisinaan, jos lapsiryhmän heikoin juoksija toteaa olevansa todella nopea, aikuinen saattaa toivoa kyseiselle yksilölle lisää itsetuntemusta kasvun myötä. Ykköspohdintani on kuitenkin ollut, että minne tuo itserakkaus iän mittaan katoaa ? Usein kuulee suomalaisia syytettävän itsensä vähättelystä niin eikö lapsia täytyisi kasvattaa tunnistamaan ja keskittymään omiin parhaisiin ja hyviin ominaisuuksiinsa ja kykyihinsä ? Varmasti monella se onkin tavoitteena, mutta miksi sitten itseä vähätteleviä ja heikko itsetuntoisia aikuisia on niin paljon ?

Itse näkisin tuon lasten itserakkauden huomattavasti terveempänä kuin yleisesti vallitsevan vähättelyn ja huonoihin piirteisiin keskittymisen. Liian moni ihminen ei löydä itsestä oikeasti mitään hyvää, mitään rakastettavaa. Eiköhän moni heistäkin ole ollut aiemmin pieni iloinen poika tai tyttö, joka on todennut osaavansa piirtää hyvin tai pyöräillä kovaa. Tai pyöräillä ilman apupyöriä. Itse uskon hartaasti, että jokaisesta meistä löytyy jotakin hyvää. Siksi tuntuu kamalalta kohdata myös lapsia, joiden reaktio uusien asioiden opettelussa on tokaisu: "en mie osaa". Missä se lapsuusikään kuuluva terve "kaikkivoipaisuuden kupla" on ?

Miksi me ylipäätään keskitymme pääasiassa toistemme huonoihin piirteisiin ? Miksi meille on helpompi löytää asioista se negatiivinen puoli ? Nähdään rumat kulmakarvat, mutta ei kauniita silmiä. Nähdään lihava kroppa, mutta ei kuvankauniita kasvoja. Nähdään iso nenä, mutta ei kauniita hiuksia. Nähdään toisen puuttuva juoksuvauhti, mutta ei toisen sinnikästä yritystä. Nähdään toisen itsesääli, mutta ei joka päiväistä kamppailua. Kuluvana kuukautena satuin olemaan yhtenä iltana chatissa, "aikuiset" -huoneessa (wou, mikä harvinaisuus... not). Suoraan sanottuna meinasin saada paskahalvauksen, kun muutama ihminen alkoi puhumaan itsemurhahaluistaan ja joidenkin reaktio oli: "tuokaan 'Pate' ei ole vieläkään tehnyt itsemurhaa, vaikka aina siitä jauhaa". Aivan kuin olisi huono asia, että kyseinen 'Pate' oli asiasta surkuttelemassa chatissa: kyllä, paikka oli todellakin väärä, mutta ainakaan minusta itsemurhasta puhuminen ei ole säälin hakemista. Minusta se kertoo aina pahasta olosta ja harkinnasta tekoa kohtaan - siksi se minun mielestäni pitää ottaa asiaankuuluvasti tosissaan.
Myös netissä, sillä ruutujen takana on oikeita ihmisiä.

En ole täysin varma, mikä tässä jokin aika sitten somessa valinnut "kutsumua" -kampanja oikein oli, mutta vaikutti itsestäni tärkeältä ja hyödylliseltä vaikken siihen itse osallistunutkaan. Ihmiset käänsivät toisten näkemät ja mahdollisesti äänen sanotut huonot piirteensä hyviksi ominaisuuksiksi. Tällaista ajattelua kaivattaisiin lisää, sillä harvat ominaisuudet ja piirteet ovat mustavalkoisesti vain "huonoja"; me vain näemme helpommin sen negatiivisen, etenkin itsemme kohdalla. Toki, parodiakuvat, joissa h***a oltiin käännetty anteliaaksi jne. nauratti itseänikin, mutta pääajatus kampanjassa oli hyvin kaunis ja olen iloinen siitä, kuinka moni tuttu lähti siihen mukaan.

Jos sinun on vaikea löytää itsestäsi mitään hyvää (ja vaikkei olisikaan niin tämä ei tee sinulle pahaa - päinvastoin) niin tartu ensi viikon haasteeseen: jokaisena viikonpäivänä mene peilin eteen, pohdi jokaiselle päivälle itsestäsi jokin hyvä asia, josta pidät ja jota arvostat. Asia voi olla ulkonäköön, ominaisuuksiin (luonteeseen) tai kykyihin liittyvä, mutta pääasia opit löytämään myös itsestäsi rakastettavaa.



Parempaa tulevaa viikkoa.

-Riikka

PS. näin loppuun oma "kutsumua" ensi viikkoon muisteltavaksi ;)

Jäärä - Sinnikäs: en luovu omista tavoitteistani, päätöksistäni tai mielipiteistäni herkästi. Tämä voi olla läheisilleni tuskaa riitatilanteissa, väittelyissä yms., mutta läheiseni voivat myös olla varmoja, että teen kaikkeni pitääkseni heidät elämässäni (huonoa, jos haluaa minusta eroon XD)

Pulputtaja - Sosiaalinen ja puhelias: tiedän, että osa uusista ihmisistä saattaa alkuun kokea (ja ehkä myöhemminkin?) suuren asiamääräni ahdistavana ja tungettelevana, mutta toivoisin ihmisten tajuavan että höpötyksen määrä johtuu joko 1. haluan tutustua heihin, 2. minä välitän heistä 3. heidän kanssaan on mukava tai helppo jutella. Kyseessä ei ole suurimmassa osassa kiinnostuminen tai tahallinen terrorisoiminen, vaan taustalla on puhtaasti jokin noista kolmesta syystä, joita en kyllä voi itse nähdä huonona.

Äänekäs - okei, tätä ei voi yliviivata. Mutta osa teistä näkee sen huonona, itse näen sen hyvänä ja tiedän, että kolmekymmentä pikku-uimaria, jotka kuulevat uimahallin hälyssä uimalakit korvilla ohjeeni ja kilpailupaikoissa löytävät minut, pitävät asiaa hyvänä,. Joten suoraan sanottuna, sen huonona näkevän osan mielipide ei minulla paina. :)

Jatkan, jaksan vaikka väkisin/ jos ois helppoo, kaikki tekis niin

Poikkeuksellisesti kirjoitan hieman henkilökohtaisemman julkaisun. En tiedä Teistä muista, mutta itselläni hermoa painaa melko kevyestikin nykypäivänä suuri osa laihdutuksesta ja kehonmuokkauksesta julkisesti puhutut läyhäämiset. Esimerkkinä "Älä laihduta" -päivä (tai mikä lie oli toukokuun alussa, anteeksi?), erilaiset XXL-vartaloiden julkaisukuvat "tämmöinen on upea ja normaali nainen"-meiningillä sekä niihin liittyvät keskustelut.

Ymmärrän näkökannat esim. "Älä laihduta"-päivälle: pyritään kannustamaan ihmisiä hyväksymään itsensä sellaisina kuin ovat ja syömishäiriöt ovat suuri ongelma nykypäivänä "hyvinvointivaltioissa". Kuitenkin mielestäni suurempi, kasvava ongelma Suomessakin on ylipainoisuus. Vaikka tosi-TV laihdutusohjelmia tuleekin joka "tuutista", näen ne itse näin Suurin pudottaja-fanina loistavina: oikeat, reilusti ylipainoiset ihmiset muuttavat elämänsä kohti terveellisiä elämäntapoja. Moni oikeasti pelastaa elämänsä noiden ohjelmien avulla ja kyse ei ole vain ohjelmissa olevista ihmisistä vaan heidän tuomasta toivosta ja inspiraatiosta muille ihmisille. Pointti tässä, että ymmärrän sen ikävän kääntöpuolen, mutta hyöty-haitta suhteessa edellä mainittu voittaa kirkkaasti. "Älä laihduta" -päivän sanoma on myös ihan jees, mutta itsestä näin (yhä) ylipainoisena se tuntui suhteellisen kornilta.

Mielestäni on tärkeää, että rakastaa itseään. Ennen kuin voit rakastaa todella jotakuta toista, Sinun on osattava rakastaa itseäsi - ainoa, kuka on Sinun kanssasi aina läsnä, olet Sinä itse. Ja kyllä, on totta, että täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - mielestäni pysyvää muutosta ei voi edes tehdä ennen kuin on myöntänyt itselleen että "tässä minä nyt olen, kaikkine huonoine ja hyvine puolineni". Hyvin yleistä tuntuu myös olevan fitnessbuumien suosion kasvaessa että ihmiset, jotka julkaisevat paljastavia kuvia pullukka-kehoistaan, saavat paljon kuraa niskaansa. Mielestäni kyseisissä tapauksissa täytyisi ihailla itsevarmuutta ja ylpeyttä, kuinka kuvissa olevat kantavat itsensä. Kuitenkin, yleislinjaukset "tällaisia naiset ovat oikeasti" tms. pitäisi välttää. Jokainen meistä on yksilö. Itse en katso kuvia niin, että kylläpä tuon nyt täytyisi pudottaa painoa ja elää terveellisemmin. Tiedän itse kokemuksesta ettei tilanne muutu, vaikka ylipainon kertoisi asianomaiselle sitten peili, puntari tai lääkäri. Muutoksen on lähdettävä itsestä. Parhaiten muut tukee ylipainoisia liikkumaan pyytäessä/järjestäessä yhteistä toimintaa, johon heidät saa houkuteltua mukaan. Ylipainon toteaminen yhden kerran voi olla herättävää, mutta asiasta jatkuva jankutus on useimmille lamauttavaa. Puhumattakaan haukkujista: jos läskit ovat Teistä niin kuvottavia ja mielestänne heidän kuuluisi laihduttaa niin sen sijaan, että haukkuisitte heitä, tehokkaampi tapa on pyytää heitä lenkille Teidän kanssanne.



Kuvat: Tammikuu, toukokuu ja toukokuu (ekan ja keskimmäisen kuvan välissä pudotus n. 12-14kg)

Muutamia muita henk.koht. ärsyttäviä asioita, joihin tämän pitkältä tuntuneen reilun kuuden kuukauden aikana on tullut törmättyä on: 1. "Kyllähän jokaisella nyt pitää paheensa olla. Et sinä nyt kaikkea voi jättää pois", 2. "Kyllä minä ainakin hyväksyn ja pidän itsestäni sellaisena kuin olen", 3. "Olen nykyään niin ruma kun olen niin lihava". Huhhuh ja oivoi...

1. Kuka lie on sanonut, että olen jättänyt kaiken herkuttelun pois ? Ne ketkä minua joutuu syystä tai toisesta katselemaan tai ovat minun seurassani omasta halustaan tietävät "addiktioni" (en ole varma onko se addiktio vai onko syynä se etten halua olla ilman) energiajuomiin. Niitä kuluu viikossa 1-6 kpl. Se on se minun herkkuni ja paheeni, joka pitää minut tolkuissani. Kyllä välillä herkuttelen myös muuten, jonain viikkoina saatan syödä ehkä kaksi pullaa tai sitten hieman karkkia tai sitten yhden tuplapatukan. Kuitenkin pääasiassa ne eivät kuulu ruokavaliooni. Toinen vallan upea ääripää olette Te, jotka tulette mussuttamaan minulle energiajuomien haitoista ja ylipäätänsä niiden juomisesta. Uskon, että Teilläkin on paheenne, joista en tule Teille ulisemaan. Ja eri asia, jos kysyn Teiltä neuvoa, mutta usein Te kerrotte mielipiteenne asiasta ilman kysymistäni. Monilla Teistä on vieläpä silloin ollut alkoholitönikkä käsissä, joten voitte kuvitella miltä tietoiskunne minun silmissäni näyttää. Ja kyllä, Te ketkä minut tunnette niin voitte uskoa että tiedän alkoholinkin tuomista haitoista vallan mainiosti.



Ennen julkaisemattomat XD Vasen tammikuu, oikea kesäkuu, pudotusta n. 13-15kg Mieluummin lättäperse ku koripallon niellyt.

2. Noh, mitäpä tähän sanoisi... GREAT FOR YOU. Kuten jo aiemmin mainitsin: ennen kuin voi pysyvää muutosta tehdä, on hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on. Ennen painonpudotus-rumban alkua itsekin jouduin katsomaan peiliin ja toteamaan, että "kyllä sinä neitiseni olet läski". Hyväksyminen on muutoksen alku. Teini-iässä taistelin itsetunnon kanssa, mutta en sanoisi että sen vuoksi teen tämän - vaikka mitä paremmin ulkokuoreni voi, sitä paremmin olen voinut sisältä. Päinvastoin: rakastin itseäni myös pullukkana, miksen siis haluaisi itselleni parempaa ? Minusta on ainakin ollut ihan kiva juttu, etten hengästy ja hikoile muutaman porrasaskelman jälkeen.

3. Ihmiset, ihan tosi. Kauneus ja koko ovat kaksi eri asiaa. Toki, joidenkin kauneusihanteeseen voi liittyä koko, mutta uskoisin harvassa olevan ne, joiden mielestä koko määrittää kauneuden (esimerkiksi: "Kaikki laihat/lihavat ovat kauniita"). Jos olet ollut kaunis ihminen laihana niin se kauneus ei hyvänen aika lähde Sinusta, vaikka olisitkin saanut kymmenen kiloa lisää. Lihavakin voi olla kaunis ja laihakin voi olla ruma. Laihakin voi olla kaunis ja lihavakin voi olla ruma. Tästä voi toki näsäviisastella, mutta uskoisin perimmäisen pointin tulleen jo tästä Teille selväksi. Jos Sinulla on ongelmaa uskoa olevasi kaunis (harvassa [minun mielestäni] on täydellisen sysirumat ihmiset, joissa ei ole mitään kaunista), etsi itsestäsi alkuun pieniä asioita, joista pidät. Se voi olla edes vaikka silmänripset. Siitä minäkin lähdin.

Jos minulla oli niin helvetin hyvä olla pullukkana niin miksi pudotan painoa ? Itseisarvo ei ole se painonpudotus, ei numero, eikä edes se uskomaton onnistumisen tunne. Minä haluan olla terve. Ja koska olen myös junnu-urheilijoiden valmentaja, haluan olla heille mahdollisimman terve esikuva. Jos painitte saman asian kanssa niin keinoja on tuhansia, varmasti enemmänkin. Kannattaa miettiä, mitä haluatte lisätä elämäänne/jättää pois, itse en aio loppuelämääni laskea paperille kaloreita saati jättää joitakin kokonaisuuksia pois (esimerkiksi hiilihydraatteja), koska haluan elämääni tapoja, jotka kantaisivat loppuun asti.

Kiitos ja anteeksi

-Riikka

Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään, kuin hullu huudan rakkauteni perään...

Olen suunnitellut nyt jo muutaman päivän aiheita, joista haluan kirjoittaa. Keskiössä toki eri tuntemukset, ihmissuhteet, päihteet ja viinakulttuuri, chattaaminen, liikunta, oma keho... Luultavasti opiskelukin, sillä se on niin kiinteä osa elämääni tällä hetkellä.

Ihmissuhteet. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä tekstissä Easy love ? ja koen sen olleen ihan fiksu teksti. Ainakin siihen nähden, että tuohon aikaan suhteeni miehiin olivat hyvin rajalliset, vaikka olinkin omien "laskujeni" mukaan ollut tolkuttoman ihastunut pari kertaa. Aihe puhututtaa oman tämän hetkisen elämäni sekä läheisteni vuoksi. Aiemmin olin kuvitellut typerästi yleistäen miehien osaavan olla pitkälti se tökerömpi osapuoli. Luultavasti oma katkeroitumiseni niin ystävien kuin itsenikin puolesta on ollut typerän mielikuvan pohjalla. Älkää huoliko, tiedän kuitenkin että myös naiset osaavat olla hyvin petollisia ja kurjia...

Minun on vaikea uskoa, että läheisessä ihmissuhteessa toinen osapuoli haluaisi tieten tahtoen satuttaa toista. Ainakaan, jos mitään selkeää syytä (yleensä kosto tai laiminlyönti?) ei sille ole. Miksi kuitenkin suurin osa parisuhteista päättyy ikävästi ? Okei, yhtenä syynä on varmasti toisen vähäisemmät tunteet, jolloin suhdekin automaattisesti on toisella "eri asteella" eikä käsitys siitä ole yhteinen. Voiko ihastumisen ja rakastumisen eri asteita sitten mitata ? Itsellänihän tuo jaottelu on yhä edelleen sama: kiinnostuminen, ihastuminen ja rakastuminen. Kuitenkin on eriasteista ihastumista ja väittäisin, että rakastumistakin. Kuinka monilla parisuhteessa elävillä on yhteinen käsitys tunteiden syvyydestä vai eikö siitä silloin vain välitetä ? Ainakin omat tunteeni ovat vaikuttaneet useimmiten olevan "pyyteetöntä": yleensä itse olen ollut se ihastuneempi osapuoli ja pahimmassa tapauksessa itse jo rakastunut. Ja nuo tietäen ettei toisen tunteet ole olleet "samalla asteella" ja ilman että toinen välttämättä olisi paljoakaan tehnyt itse mitään tunteideni ylläpitämiseksi. Uskon, että monille muillekin suhteessa tai jopa säädöissä toisen tuntemukset ja toisen tekeminen kohoavat tärkeämmäksi kuin omat tarpeet (joo-o, tosi järkevää).

Toisaalta, eikö monen hyvän ja lupaavan suhteen (en puhu tässä vain itsestäni vaan tämä on minun mielipidettä, havainnointia, kuultua, jvne.) ole kuolettanut juuri määritteleminen ? Jos molempien osapuolten on hyvä olla ja tunteita on, miksi siitä tarvitsee tehdä vaikeaa määrittelemällä ollaanko nyt parisuhteessa vai ollaanko vain nyt tässä hetkessä yhdessä ? Ihmiset hakevat turvallisuuden tunnetta ja toki määrittely, tietyt rajat, tuovat sitä. Määrittely myös mahdollistaa selkeämmän yhteisen käsityksen osapuolten välisestä suhteesta, mikä vähentää väärinymmärrysten riskiä. Ei tarvitse hiippailla ennen aamupalaa salaa ulos kämpästä ennen kuin toinen herää eikä toiselle tule yllätyksenä facebookin "parisuhteessa henkilön Einoyrjö-Petteri kanssa" -ilmoitus. Liian useasti on tullut myös vastaan tapauksia, että osapuoli A ei ole esimerkiksi valmis ottamaan seuraavaa askelta ja lopulta he päätyvät tämän ongelman vuoksi osapuolen B kanssa eroon. Pian osapuoli A löytää uuden kumppanin, jonka kanssa tämä kyseinen ongelma-askel onkin otettu ennätysvauhdissa. Joku selittäisi asian "sen oikean" löytämisellä. Itse selitän suoraan puhumattomuudella. Toki osapuoli A on voinut olla silloin hyvinkin hämmentynyt tunteistaan mutta ihan oikeasti...



Meille kerrotaan joka puolelta, kuinka ihmiset munaavat parisuhteensa. Muun muassa elokuvatkin syöttävät tätä meille; vain mainitakseni muutaman, "Kuinka hukata kundi kymmenessä päivässä", "He's just not that into you" (="Jätä se! Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin". Minusta suomennos on täysin päin sitä itseään, siksi käytän mieluummin oikeaa nimeä :D), "21 tapaa pilata avioliitto"... Miksei meille kerrota mieluummin, että tee näin ja onnistut takuulla ? Toki, elokuvien "ohjeet" voidaan helposti kääntää positiivisiksi ohjeiksi: älä tee näin niin Sinulla on mahdollisuus onnistua. Alhaalla itse kasaamani ohjeita parisuhteisiin ja jättämiseen. Minunkin olisi syytä usein muistaa ne. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen... Ja en ole mikään parisuhde-expertti, mutta ainakin tiedän itse kuinka munata asiansa.

• Älä sabotoi suhdettanne heti alusta. Toitotus siitä, kuinka olet hankala ja käyt hermoille eivät edesauta asiaa. Päinvastoin, luultavasti se toitotus alkaa rasittaa toista ja teet itse vähintääkin alitajuisesti sanomastasi totta: jokaisella meillä on luontainen halu olla oikeassa. Kun olet ajatellut, että "kyllähän se tässä vielä vituiksi menee" niin se kyllä sitten menee.

• Pidä huolta ulkonäöstäsi samaan tapaan kuin ennenkin. Huolellisuuden lisääminen ei ole huono juttu, mutta jos esimerkiksi lihot suhteen aikana lähemmäs +20kg niin pian mussukkasi saattaa suunnitella hakua ohjelmaan "rakas, sinusta on tullut pullukka".

•  Joillekin pareille sopii nopea eteneminen, mutta yleensä suositellaan "hitaasti, mutta varmasti" etenemistä. Eikä syyttä, sillä mitä tiiviimmäksi ja läheisemmäksi suhde syntyy, sitä enemmän opit kumppaniasi tuntemaan. Molemmista paljastuu uusia puolia ja siksi on itselle turvallisempaa edetä rauhassa. Läheiset ihmissuhteetkaan eivät ole pikajuoksu vaan läpi elämän kestävä nautinnollinen maraton.

• Puhu asioista. Niin niistä hyvistä kuin huonoista. Kumppanisi ei ole mikään roskakori vaan parisuhteeseen kuuluu myös niiden ilojen ja hyvien asioiden jakaminen. Jos et kuitenkaan puhu niistä huonoista asioista niin kumppanisi ei voi tietää, mikä sinua oikeasti vaivaa. Lisäksi kumppanisi on oikeasti kiinnostunut siitä, miltä sinusta tuntuu.

• Osoita kiinnostuksesi kumppanillesi. Jos hän on kipeä, hän varmasti ilahtuu saadessaan sinulta esimerkiksi viestin. Pienetkin eleet merkitsevät tässä ja niistä se kokonaisuus piirtyy. Hymy kasvoillasi, kun näette. Aika, jota järjestät ollaksesi hänen kanssaan ja esimerkiksi sanat, joilla kerrot mitä yhdessäolo sinulle merkitsee. Toisaalta sanallisesti omien tunteiden toitottaminen vaikuttaa liikavakuuttelulta ja voi ahdistaa toista, mutta jos et ikinä tunteistasi äänen kerro niin kyllä sekin tuntuu väärältä kumppaniasi kohtaan. Jokaisella on oikeus tuntea itsensä tärkeäksi.

• Ota riski. Uskalla olla aito, omaitsesi. Uskalla kertoa mielipiteesi ja periaateesi. Jos toinen ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet, hän on todennäköisesti väärä henkilö sinulle. Jos vaikuttaa hyväksynnästä huolimatta, että ongelmia tulee niin yritä selvittää ne kumppanisi kanssa. Jos jätät heti, kun ongelmia tulee niin se vaikuttaa luovuttamiselta. Ei ole myöskään oikein kumppaniasi kohtaan jos laitat välit poikki jokaisen sanaharkan jälkeen (ja jatkaa siitä huolimatta seuraavan päivänä samasta pisteestä, johon on jääty).

• Toisella saa ja pitää olla myös ystäviä ja oma elämä. Joskus nuo ystävät ovat sitä sukupuolta, joka kumppaniasi kiinnostaa. Se on täysin tervettä. Jos kuvittelet erilaisia salaliittoteorioita heidän tapaamisistaan jatkuvasti niin Sinä et ole terve. Toisaalta, jos Sinulla on ollut juuri hellä hetki kumppanisi kanssa ja käperrytte vierekkäin niin ei ole sopiva aika pohtia ääneen, että halusiko ystäväsi Jukka tai Kerttu tavata Sinut milloin. Kumppanillasi saattaa käydä mielessä, että ajattelitko koko hetkenne ajan ystävääsi.

• Jos jokin kumppanin teko ärsyttää, suututtaa tai harmittaa niin pohdi, olisitko itse voinut toimia jollain muulla tavalla. (Kukaan ei myöskään ikinä riitele yksinään.)

• Yritä tulla toimeen kumppanillesi läheisten ihmisten kanssa. Kuitenkin Sinä olet hänelle kaikki kaikessa ja niin ovat useimmiten hänen perhe ja ystävänsäkin, joten oletettavasti hänelle olisi tärkeää teidän kaikkien sopuisa yhteiselo. Jos et kuitenkaan voi sietää jotakin hänen läheistään, niin voit sen hänelle kyllä kertoa. Mutta ilmaise asia mahdollisimman hienotunteisesti, sillä kumppanistasi luultavammin on ikävä kuulla huonoja asioita hänelle tärkeistä ihmisistä.

• Ole kumppanisi arvoinen. Ei ole oikein häntä kohtaan, jos peuhaat hänen selkänsä takana jonkun muun/joidenkin muiden kanssa. Edes sanallisella tasolla. Tässä yleensä pidetään kynnystä siinä, mikä itsestä tuntuisi pahalta toisen tekemänä. Mitään järkeä ei ole tuhota hyvää suhdetta esimerkiksi kännisuudelmien takia. Toisaalta, jos suhde kokonaan sellaisen vuoksi kaatuu, onko se alunperinkään ollut vahvalla pohjalla ? Parhain ratkaisu ennen huvinkaan vuoksi säätämistä olisi lopettaa edellinen suhde ennen uutta tai "hupia".

• Ymmärrä, että nykyinen kumppanisi on eri henkilö kuin entisesi. Hänellä on omat mielipiteet, eri ulkokuori, eri sisin. Hän ei siis välttämättä toimi samaan tapaan kuin entisesi, joten älä piirtele piruja seinille sitä pelätessäsi. Hän myöskin on Sinun kanssasi, joten hän on kiinnostunut Sinusta. Ei eksistäsi, joten puhuminen heistä päivittäin/viikottain ei ole kumppanistasi todennäköisesti mieluista. Joitakin merkittäviä suhteita ja niiden kulkua on ehkä hyvä suhteenne alussa selvittää, mutta jatkuva höpötys entisestä suhteestasi kielii siitä ettet olisi käsitellyt vielä menneitäkään.

• Jos olet jättämässä tai pohdit sitä, älä esitä kaiken olevan OK. Koska niin ei ole. Älä siis hae  läheistä fyysistä kontaktia (merkittävät halailut, suudelmat, sylikkäin olo, seksi, jne.) kumppaniltasi, sillä hän helposti sitten kuvittelee kaiken olevan hyvin. Ja hänestä tuntuu nuo kyseiset hetket tuplasti pahemmalta jättämisesi jälkeen. Koska luultavammin hänellä on pahempi olo kuin sinulla.

• Älä jätä välikäsien kautta. Ei siis puhelinta, tietokonetta, faksia, kirjettä, eikä savumerkkejä. Mielellään kerro asiasi selkeästi, miltä sinusta tuntuu ja mitä haluat (myös jatkossa). Jatko on tärkeä huomioida, sillä etenkin naisilla on usein tapana vatvoa asioita. Oletteko te nyt ystäviä, haluatko olla missään tekemisissä vai etkö itse vain ole vielä valmis suhteeseen tunteistasi huolimatta.

• Älä jätä merkkipäivinä. Ei siis valmistumispäiviä, syntymäpäiviä, joulua, uudenvuodenaattoa tai -päivää, nimipäivää, hautajaisia tai kissan ristiäisiä. Pyri eroamaan ns. normaalina päivänä ellet halua tahallesi viestittää että "hyvää syntymäpäivää" tai "hyvää uuttavuotta".

• On huomaavaista hieman odottaa ennen kuin hyppäät uuteen suhteeseen. Etenkin jos olet jättäjä.

• Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä... Opi elämään ensin itsesi kanssa ennen kuin opettelet elämään toisen kanssa. Toista sinä voit karata esimerkiksi toiseen kaupunkiin piiloon, viikonloppulomalle, mutta itsesi kanssa heräät ja itsesi kanssa menet nukkumaan aivan joka ikinen päivä. Sinun täytyy rakastaa ensin itseäsi ennen kuin voit rakastaa toista täydellisesti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. ;)

-Riikka

Mä oon kontannut niin kauan että voin tehdä mitä vaan

Pitkä aika ilman tänne kirjoittelua. Eipä sitä ole tullut ajateltua eikä se ole tuntunut tarpeelliseltakaan - ennenhän kirjoitin kanavoidakseni joitakin ajatuksia, joista en välttämättä ollut saanut aikaiseksi keskustella kenenkään kanssa syystä tai toisesta. Lisäksi kirjoittaminen auttoi jäsentelemään omia ajatuksia näkyväksi.

Jälleen paljon aikaa kulunut viime kerrasta. Yhä samantyyppinen tyttö blogin takana. Viime blogitekstissä mainitsemani asiat, muutto ja paikkakunnan vaihdos ja sen tuoma itsenäistyminen ovat olleet elämässäni olennaisia asioita. Lisäksi elämä heitti kärrynpyörää uutenavuotena, minkä vuoksi kulunut vuosi on tähän asti ollut melko hajanaista. Ympäri käydään ja yhteen tullaan... Jotkut asiat vain pysyvät samana ja omana ajatuksena jatkaa kirjoittamista hieman aktiivisemmin kuin kerta vuoteen.

Luin uudemman kerran vanhat tekstini läpi ja joidenkin jälkeen taputin itseäni olkapäälle. Kuinka fiksu tyttö olinkaan ollut nuorempana (ja kuinka kauas siitä oltiin ajauduttukaan :D). Kuitenkin pari tekstiä aiheutti halun "facepalmata" läppärillä - kuinka tuo fiksu tyttö osasikaan olla noin naiivi ja ajattelematonkin ! Luultavasti tuo ajattelemattomuus tuli myös kokemattomuudesta ja elämättömästä elämästä: usein nyt parina vuotena on tullut mieleen, että nyt eletään sitä Tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jota maalailtiin peruskoulussa. Kyllä tunne siitä, että ystävä ei välitä Sinusta, tai luottamuksen pettäminen ovat ikäviä tunteita. Mutta ei niitä voi verrata vielä läheisemmän ihmisen "menettämiseen" (=ko. ihminen ei kuulu enää elämääsi) tai tutun/läheisen kuolemaan. Monet asiat voivat tuntua helvetin pahalta, mutta kipuasteita ei sovi vertailla saati rinnastaa - kipu on yksilöllistä.

Itse olen huomannut hakevani jokseenkin suuria muutoksia, jos "jotakin kamalaa" tapahtuu. Mm. muutin viime kuussa ja vaihdoin hiustenväriä. Hiustenvärin muuttaminen ei sinänsä ole suuri asia, mutta itselleni kyseinen väri symboloi "minua" ja koen olevani oikeasti jälleen sama ihminen, joka olin aikoinaan kyseisen hiusvärin aikaan. Toisaalta, peilistä näkee täysin eri näköisen henkilön kuin "sen surkean kuivan rätin", joka olin ennen hiusten värjäystä. Siksi värinvaihto oli minulle merkittävää.

Myös kurjien asioiden käsittely ennen kunnon tuuletusta on tärkeää ja se on ehkä osittain myös yksi syy miksi palaan jälleen kirjoittamisen pariin. Tekstityttö palaa juurilleen, kirjoittaa ajatuksistaan ja itseään puhuttelevista aiheista, jäsentelee niitä ja lukee myöhemmin taas vuoden päästä, kuinka naurettava ihminen on voinut olla.

-Riikka

I'm gonna live my life

"Ainiin, minulla on oma blogikin olemassa" muistin tässä lähiviikkoina. Yhtenä iltana/yönä luin kaikki tekstini läpi ja kuten facebookissakin totesin, "hitto miulla on ollut fiksuja ajatuksia" (vaikka sen itse sanonkin). Viimeisin kirjoitukseni on huhtikuulta, vuodelta 2012. Siitä on yli kaksi vuotta, joten ajan saatossa asiat ja itse kirjoittajakin on muuttunut. Luettuani vanhat kirjoitukseni voin yhä edelleen yhtyä suurimmassa määrin silloisiin mielipiteisiini.

Omasta elämästä sen verran, että tähän kahden vuoden sisään on mahtunut olennaisina asioina ylioppilaaksi kirjoittaminen, täysi-ikäisyys, opiskelu, muutto ja (uinti)valmennuksen jatkaminen uudella paikkakunnalla. Hyvä tässä kahden vuoden kirjoittamistauossa on se, että ainakin pitäisi olla syntynyt uusia ajatuksia kirjoitettavaksi. Huono puoli on se, että kirjoitustaitoni ovat siinä ajassa ehtineet ruostua lähes täydellisesti.

Eräs asia, jota olen pohtinut jo pitkään on oma elämä ja "miellyttämisen halu". Pääasiassa tarkoitan nyt perhesidoksia ja omia valintoja. En tiedä, onko ongelma kovin yleinen, mutta haluan joka tapauksessa kirjoittaa siitä. Useimmiten jos ihmisten kanssa keskustellessa minun täytyy tehdä (omasta mielestäni) suuria päätöksiä, olen todennut että minun täytyy jutella asiasta esimerkiksi vanhempieni kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta täytän vuoden lopulla "jo" 20 vuotta ja asun vuokrakämpässä eri paikkakunnalla kuin muu perheeni.

Yleensä keskustelua "vaativat" tilanteet koskevat taloudellista tilannetta (eli edellyttävät minulta rahan tuhlausta). Vaikka usein jokin mielihalu lähtisi suoraan minusta itsestäni ja olen sattunut keskustelemaan asiasta perheeni - joka olisi eri mieltä kuin minä - kanssa, olen toiminut heidän haluamallaan tavalla, jos kompromissiin ei ole ollut mahdollisuutta. Esimerkiksi tatuoinnin olen luvannut hankkia vasta opiskelujen loputtua, koska perheenjäsenelleni se on kova pala.

Olen pohtinut asiaa jo pitkään ja olen yrittänyt hahmottaa taustalla olevia syitä. En koe, että en itse osaisi tehdä päätöksiä - osaan kyllä jos minun täytyy. Suurissa määrin uskon läheisteni tietävän joistakin asioista paremmin kuin minä itse ja monessa tilanteessa se varmasti onkin totta. Silti kyseessä on minun valintani ja elämäni. Muun muassa vanhemmat varmasti haluavat suojella lapsiaan "huonoilta päätöksiltä" ja se tavallaan onkin heidän tehtävänsä. Mutta ei linnutkaan voi lentää jos niiden ei anneta levittää siipiänsä kokonaan. En myöskään usko vastuunpakoisuuden olevan ko. käyttäytymisen takana.

Onko kyseessä sitten miellyttämisen halu omia läheisiään kohtaan? En tosiaankaan tiedä, mutta uskon asian muuttuvan viimeistään lähivuosina. Haluan säilyttää hyvät välit läheisiini ja siinä en näe pahaa. Mutta jotkut (itselläni useimmat) asiat joutuu oppimaan kantapään kautta - elämä opettaa. Aina kaikki valinnat eivät voi olla järkiperäisiä ja mielestäni niiden ei välttämättä tarvitsekaan; miten kukaan voi saavuttaa tai kokea ikinä mitään uskomatonta jos kaikki valinnat ovat täydellisen harkittuja ?

-Riikka

When you cried, I'd wipe away all of your tears

Yksinäisyys -sen tunteen valitettavan moni meistä on edes joskus kokenut. Toisinaan liian monella meistä yksinäisyys on osa elämää; vaikka se ei kuuluisikaan jokapäiväiseen elämäämme, se voi olla silti liian tiukasti kiinni meissä. En itse ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että olisi yksin tulevaisuudessa. Vaikka jotkut olisivatkin sanoneet, että eivät parisuhteissa itseään näe, niin niissä tapauksissa ystävät ja muut läheiset ovat olleet kiinteämmin osa tulevaisuudenkuvaa.

Varmasti monet meistä ovat nähneet peruskouluaikoinaan tai jopa vanhempanakin ihmisiä yksin esimerkiksi juuri kouluissa. Jotkut meistä viihtyvät yksin, mutta aivan liian moni on yksin vasten tahtoaan. Tai ainakin aluksi on ollut. Ihmiset ovat luonnostaan helposti katkeroituvia; jos joutuu olla kauan yksin, niin siinä myöskin tottuu olemaan yksin. Miksi meidän on niin vaikeaa mennä yksinäisten ihmisten luo ? Olemmeko liian itsekkäitä vai ajattelemmeko, että ei se ole meidän asiamme ? Vai pelkäämmekö me jäävän itsekin yksin ? Toisinaan olen mennyt minuakin yksinäisempien luokse, mutta liian monta kertaa olen jättänyt menemättä. Mutta miksi ? Ja jos tällaiset asiat voivat kalvaa vielä monenkin vuoden päästä, luulisi niillä oikeasti olevan merkitystä. Vai olenko ainut löysä mutteri laatikossa ?

Minun elämässäni yksinäisyydestä on seurannut niin hyvää kuin huonoakin. Pisinpänä yksinäisyyden aikakautena kasvoin henkisesti pari vuotta, mutta nykyään yksinäisyys tuntuu vain kurjalta. En usko, että olisin ainoa, kenellä olisi vastaavia kokemuksia. Liian usein yksinäisyydellä on kuitenkin tuhoisat seuraukset. Useimmiten yksinäisen hemmon tuntemukset heijastuvat myös hänen ympärillä eläviin ihmisiin - yksinäisyys ei ole vain yhden ihmisen taakka ja tuska. Kuten aiemmin mainitsin, on ihmisiä, jotka pitävät yksinolemisesta. Minä kuitenkin kirjoitan nyt yksinäisyyden tunteesta ja heistä, jotka eivät välttämättä tahdo olla yksin. Minusta meidän pitäisi pitää silmämme auki ja olla oikeastikin valmiita toimimaan, jos joku on yksin. Jos mukaan otettu, ennen yksinäinen heppu, tuntuu hiljaiselta ja tylsältä, ei häntä kannata heti tyrmätä. Hän voi olla muuttunut sellaiseksi, koska on ollut jo niin kauan yksin, mutta hänkin voi siitä muuttua. Toisekseen ei häntäkään välttämättä heti kannata joka hetki piinata ylienergisen sosiaalisena: tosiaan jos toinen on tottunut olemaan yksin, voi aluksi vaikeaa totutella olemaan muidenkin ihmisten seurassa. Nuoruudessa "tunnettuna oleminen", ihmisten tietäminen, huomion keskipisteenä oleminen ja sen saaminen voivat tuntua todella tärkeiltä asioilta, mutta ovatko ne sitä muka myöhemminkin elämässä ? Jos vaakakuppiin laitetaan edellä lueteltut asiat ja parin, tai muutaman, ihmisen elämänlaadun paraneminen (sen avulla, että juuri sinä olet mennyt heidän luokseen ja tutustunut heihin) ja punnitsemisaika on koko elämä, niin kumpi painaa loppujen lopuksi enemmän vaakakupissasi ?  

-Riikka

Humalan hakusta juomista, Jumalan halust o huomista ?



Pahoittelut tekstien puutteesta niille, jotka tätä ovat lueskelleet ja seurailleet. Hyvä juttu kirjoitustauossa on tosiaan se, että ajatukset ovat ehtineet muhia mielessä kunnolla.

   Minua lievästi sanottuna on alkanut ottaa kaikki ihmisten muuttuminen ja etenkin siitä jauhaminen päähän. Ihmiset muuttuu -se on karu fakta. Omista kokemuksista voin sanoa, että se tuntuu tosissaan kurjalta, jos ei parin viikon (tai kuukauden ?) päästä meinaa tunnistaa entistä hyvää ja rakasta ystävää. Tavat jää tai niitä tulee, mielipiteet ja periaatteet vaihtuvat, jopa koko käytös saattaa muuttua. Tietysti väistämättä myös ulkonäkö muuttuu ajansaatossa ja tämä "uusi ulkomuoto" mielletään näillä "muuttuneilla" helposti kiinni uusiin sisäisiinkin ominaisuuksiin. Se, mikä lähes kaikissa muuttumisissa on ollut samaa (jos ne ovat ystävien kesken nostettu esille), on negatiivisuus. Yleisestihän ajatellaan, että ajanmittaan kypsyminen ja muu olisivat positiivista, mutta miksi hemmetissä sitten vastaantulleet tilanteet on mielletty negatiivisiksi ? Niin hyvä kuin huonokin asia pitkissä ystävyyssuhteissa on, että muistoja kertyy valtava määrä. Ei niitä unohda ja sydämessä ne aina pysyy. Joskus tulee mietittyä, että ihan yhtä hyvinhän voit tutustua siihen "uuteen ihmiseen", joka on vanhasta ystävästäsi kuoriutunut ulos, vai mitä ? Jos tämä ns. uusi heppu ei halua viettää aikaansa sinun kanssasi, niin turhaan sitä itsekään sellaisen ihmisen vuoksi mieltään pahottaisi. Hänen se menetys on.

Toinen asia, jota olen jo pidempään miettinyt on kantapään kautta oppiminen. Useimmiten tuntuu tosiaan siltä, että jokainen, siis aivan jokainen asia, pitäisi oppia kantapään kautta. Jotta asian todella oppisi (jossain tapauksissa ei silloinkaan oppi tunnu tarttuvan). Aihe liippaa läheltä aiempaa tekstiäni, It will be alright just take my hand and hold it tight. Mutta tältä kantilta ajatus pulpahti mieleeni koulumonisteideni vuoksi. Monisteet käsittelivät syömishäiriöitä ja kohdissa "parantuminen" oli useimmiten sana "terapia" ja yhdestä löytyi myös "sairaahoito". Siis ihan oikeastiko ? Joudutaanko psyykkisissä sairauksissa useimmiten mennä niin pitkälle, että se voidaan selättää vain terapian tai jopa sairaalahoidon avulla ?? Eikö niille sairauksille ja ongelmille voi tehdä mitään siinä vaiheessa, kun ne ovat syntymässä tai kun ne olisivat huomattavasti pienempiä ? En tiedä muista, mutta tämä ajatus yksinään tai sovellettuna kaikkiin ongelmiin saa ainakin minut tuntemaan tietynlaista avuttomuutta "isossa ja pahassa maailmassa".



-Riikka