En taaskaan tiedä miten aloittaisin tai miten edes muotoilisin asiani. Näin unenpöpperössä voi tulla melko vaikeaselkoista luettavaa, joten anteeksi siitä. Tekstin otsikko (mikä on jälleen eräästä kappaleesta ;) ) on vain mykistävä ja tiivistää tämän hetkiset ajatukseni. Eräänä yönä tuli hieman valvottua ja pohdittua asioita. Olen huomannut sekä lasten parissa työskennellessäni että lapsituttavieni kanssa ollessani heillä olevan pari ominaisuutta lähes poikkeuksetta: egosentrisyys (=itsekeskeisyys, ei pysty asettumaan toisen asemaan) ja tietyntyyppinen itserakkaus. Yleistäen jälleen, lähes kaikilta egosentrisyys katoaa ja empatia-/sympatiakyky syntyy tilalle.Tietyntyyppisellä itserakkaudella tarkoitan toteamuksia kuten: "minä olen hyvä juoksemaan", "minä kyllä osaan itse", "enkö näytäkin kauniilta?"... Varmasti kaikille teistä, jotka olette olleet missään määrin lasten kanssa tekemisissä, tämänlaiset lausahdukset ovat tuttuja. Toisinaan, jos lapsiryhmän heikoin juoksija toteaa olevansa todella nopea, aikuinen saattaa toivoa kyseiselle yksilölle lisää itsetuntemusta kasvun myötä. Ykköspohdintani on kuitenkin ollut, että minne tuo itserakkaus iän mittaan katoaa ? Usein kuulee suomalaisia syytettävän itsensä vähättelystä niin eikö lapsia täytyisi kasvattaa tunnistamaan ja keskittymään omiin parhaisiin ja hyviin ominaisuuksiinsa ja kykyihinsä ? Varmasti monella se onkin tavoitteena, mutta miksi sitten itseä vähätteleviä ja heikko itsetuntoisia aikuisia on niin paljon ?
Itse näkisin tuon lasten itserakkauden huomattavasti terveempänä kuin yleisesti vallitsevan vähättelyn ja huonoihin piirteisiin keskittymisen. Liian moni ihminen ei löydä itsestä oikeasti mitään hyvää, mitään rakastettavaa. Eiköhän moni heistäkin ole ollut aiemmin pieni iloinen poika tai tyttö, joka on todennut osaavansa piirtää hyvin tai pyöräillä kovaa. Tai pyöräillä ilman apupyöriä. Itse uskon hartaasti, että jokaisesta meistä löytyy jotakin hyvää. Siksi tuntuu kamalalta kohdata myös lapsia, joiden reaktio uusien asioiden opettelussa on tokaisu: "en mie osaa". Missä se lapsuusikään kuuluva terve "kaikkivoipaisuuden kupla" on ?
Miksi me ylipäätään keskitymme pääasiassa toistemme huonoihin piirteisiin ? Miksi meille on helpompi löytää asioista se negatiivinen puoli ? Nähdään rumat kulmakarvat, mutta ei kauniita silmiä. Nähdään lihava kroppa, mutta ei kuvankauniita kasvoja. Nähdään iso nenä, mutta ei kauniita hiuksia. Nähdään toisen puuttuva juoksuvauhti, mutta ei toisen sinnikästä yritystä. Nähdään toisen itsesääli, mutta ei joka päiväistä kamppailua. Kuluvana kuukautena satuin olemaan yhtenä iltana chatissa, "aikuiset" -huoneessa (wou, mikä harvinaisuus... not). Suoraan sanottuna meinasin saada paskahalvauksen, kun muutama ihminen alkoi puhumaan itsemurhahaluistaan ja joidenkin reaktio oli: "tuokaan 'Pate' ei ole vieläkään tehnyt itsemurhaa, vaikka aina siitä jauhaa". Aivan kuin olisi huono asia, että kyseinen 'Pate' oli asiasta surkuttelemassa chatissa: kyllä, paikka oli todellakin väärä, mutta ainakaan minusta itsemurhasta puhuminen ei ole säälin hakemista. Minusta se kertoo aina pahasta olosta ja harkinnasta tekoa kohtaan - siksi se minun mielestäni pitää ottaa asiaankuuluvasti tosissaan.
Myös netissä, sillä ruutujen takana on oikeita ihmisiä.
En ole täysin varma, mikä tässä jokin aika sitten somessa valinnut "kutsumua" -kampanja oikein oli, mutta vaikutti itsestäni tärkeältä ja hyödylliseltä vaikken siihen itse osallistunutkaan. Ihmiset käänsivät toisten näkemät ja mahdollisesti äänen sanotut huonot piirteensä hyviksi ominaisuuksiksi. Tällaista ajattelua kaivattaisiin lisää, sillä harvat ominaisuudet ja piirteet ovat mustavalkoisesti vain "huonoja"; me vain näemme helpommin sen negatiivisen, etenkin itsemme kohdalla. Toki, parodiakuvat, joissa h***a oltiin käännetty anteliaaksi jne. nauratti itseänikin, mutta pääajatus kampanjassa oli hyvin kaunis ja olen iloinen siitä, kuinka moni tuttu lähti siihen mukaan.
Jos sinun on vaikea löytää itsestäsi mitään hyvää (ja vaikkei olisikaan niin tämä ei tee sinulle pahaa - päinvastoin) niin tartu ensi viikon haasteeseen: jokaisena viikonpäivänä mene peilin eteen, pohdi jokaiselle päivälle itsestäsi jokin hyvä asia, josta pidät ja jota arvostat. Asia voi olla ulkonäköön, ominaisuuksiin (luonteeseen) tai kykyihin liittyvä, mutta pääasia opit löytämään myös itsestäsi rakastettavaa.
Parempaa tulevaa viikkoa.
-Riikka
PS. näin loppuun oma "kutsumua" ensi viikkoon muisteltavaksi ;)
