When you cried, I'd wipe away all of your tears

Yksinäisyys -sen tunteen valitettavan moni meistä on edes joskus kokenut. Toisinaan liian monella meistä yksinäisyys on osa elämää; vaikka se ei kuuluisikaan jokapäiväiseen elämäämme, se voi olla silti liian tiukasti kiinni meissä. En itse ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että olisi yksin tulevaisuudessa. Vaikka jotkut olisivatkin sanoneet, että eivät parisuhteissa itseään näe, niin niissä tapauksissa ystävät ja muut läheiset ovat olleet kiinteämmin osa tulevaisuudenkuvaa.

Varmasti monet meistä ovat nähneet peruskouluaikoinaan tai jopa vanhempanakin ihmisiä yksin esimerkiksi juuri kouluissa. Jotkut meistä viihtyvät yksin, mutta aivan liian moni on yksin vasten tahtoaan. Tai ainakin aluksi on ollut. Ihmiset ovat luonnostaan helposti katkeroituvia; jos joutuu olla kauan yksin, niin siinä myöskin tottuu olemaan yksin. Miksi meidän on niin vaikeaa mennä yksinäisten ihmisten luo ? Olemmeko liian itsekkäitä vai ajattelemmeko, että ei se ole meidän asiamme ? Vai pelkäämmekö me jäävän itsekin yksin ? Toisinaan olen mennyt minuakin yksinäisempien luokse, mutta liian monta kertaa olen jättänyt menemättä. Mutta miksi ? Ja jos tällaiset asiat voivat kalvaa vielä monenkin vuoden päästä, luulisi niillä oikeasti olevan merkitystä. Vai olenko ainut löysä mutteri laatikossa ?

Minun elämässäni yksinäisyydestä on seurannut niin hyvää kuin huonoakin. Pisinpänä yksinäisyyden aikakautena kasvoin henkisesti pari vuotta, mutta nykyään yksinäisyys tuntuu vain kurjalta. En usko, että olisin ainoa, kenellä olisi vastaavia kokemuksia. Liian usein yksinäisyydellä on kuitenkin tuhoisat seuraukset. Useimmiten yksinäisen hemmon tuntemukset heijastuvat myös hänen ympärillä eläviin ihmisiin - yksinäisyys ei ole vain yhden ihmisen taakka ja tuska. Kuten aiemmin mainitsin, on ihmisiä, jotka pitävät yksinolemisesta. Minä kuitenkin kirjoitan nyt yksinäisyyden tunteesta ja heistä, jotka eivät välttämättä tahdo olla yksin. Minusta meidän pitäisi pitää silmämme auki ja olla oikeastikin valmiita toimimaan, jos joku on yksin. Jos mukaan otettu, ennen yksinäinen heppu, tuntuu hiljaiselta ja tylsältä, ei häntä kannata heti tyrmätä. Hän voi olla muuttunut sellaiseksi, koska on ollut jo niin kauan yksin, mutta hänkin voi siitä muuttua. Toisekseen ei häntäkään välttämättä heti kannata joka hetki piinata ylienergisen sosiaalisena: tosiaan jos toinen on tottunut olemaan yksin, voi aluksi vaikeaa totutella olemaan muidenkin ihmisten seurassa. Nuoruudessa "tunnettuna oleminen", ihmisten tietäminen, huomion keskipisteenä oleminen ja sen saaminen voivat tuntua todella tärkeiltä asioilta, mutta ovatko ne sitä muka myöhemminkin elämässä ? Jos vaakakuppiin laitetaan edellä lueteltut asiat ja parin, tai muutaman, ihmisen elämänlaadun paraneminen (sen avulla, että juuri sinä olet mennyt heidän luokseen ja tutustunut heihin) ja punnitsemisaika on koko elämä, niin kumpi painaa loppujen lopuksi enemmän vaakakupissasi ?  

-Riikka

Humalan hakusta juomista, Jumalan halust o huomista ?



Pahoittelut tekstien puutteesta niille, jotka tätä ovat lueskelleet ja seurailleet. Hyvä juttu kirjoitustauossa on tosiaan se, että ajatukset ovat ehtineet muhia mielessä kunnolla.

   Minua lievästi sanottuna on alkanut ottaa kaikki ihmisten muuttuminen ja etenkin siitä jauhaminen päähän. Ihmiset muuttuu -se on karu fakta. Omista kokemuksista voin sanoa, että se tuntuu tosissaan kurjalta, jos ei parin viikon (tai kuukauden ?) päästä meinaa tunnistaa entistä hyvää ja rakasta ystävää. Tavat jää tai niitä tulee, mielipiteet ja periaatteet vaihtuvat, jopa koko käytös saattaa muuttua. Tietysti väistämättä myös ulkonäkö muuttuu ajansaatossa ja tämä "uusi ulkomuoto" mielletään näillä "muuttuneilla" helposti kiinni uusiin sisäisiinkin ominaisuuksiin. Se, mikä lähes kaikissa muuttumisissa on ollut samaa (jos ne ovat ystävien kesken nostettu esille), on negatiivisuus. Yleisestihän ajatellaan, että ajanmittaan kypsyminen ja muu olisivat positiivista, mutta miksi hemmetissä sitten vastaantulleet tilanteet on mielletty negatiivisiksi ? Niin hyvä kuin huonokin asia pitkissä ystävyyssuhteissa on, että muistoja kertyy valtava määrä. Ei niitä unohda ja sydämessä ne aina pysyy. Joskus tulee mietittyä, että ihan yhtä hyvinhän voit tutustua siihen "uuteen ihmiseen", joka on vanhasta ystävästäsi kuoriutunut ulos, vai mitä ? Jos tämä ns. uusi heppu ei halua viettää aikaansa sinun kanssasi, niin turhaan sitä itsekään sellaisen ihmisen vuoksi mieltään pahottaisi. Hänen se menetys on.

Toinen asia, jota olen jo pidempään miettinyt on kantapään kautta oppiminen. Useimmiten tuntuu tosiaan siltä, että jokainen, siis aivan jokainen asia, pitäisi oppia kantapään kautta. Jotta asian todella oppisi (jossain tapauksissa ei silloinkaan oppi tunnu tarttuvan). Aihe liippaa läheltä aiempaa tekstiäni, It will be alright just take my hand and hold it tight. Mutta tältä kantilta ajatus pulpahti mieleeni koulumonisteideni vuoksi. Monisteet käsittelivät syömishäiriöitä ja kohdissa "parantuminen" oli useimmiten sana "terapia" ja yhdestä löytyi myös "sairaahoito". Siis ihan oikeastiko ? Joudutaanko psyykkisissä sairauksissa useimmiten mennä niin pitkälle, että se voidaan selättää vain terapian tai jopa sairaalahoidon avulla ?? Eikö niille sairauksille ja ongelmille voi tehdä mitään siinä vaiheessa, kun ne ovat syntymässä tai kun ne olisivat huomattavasti pienempiä ? En tiedä muista, mutta tämä ajatus yksinään tai sovellettuna kaikkiin ongelmiin saa ainakin minut tuntemaan tietynlaista avuttomuutta "isossa ja pahassa maailmassa".



-Riikka 

Can anybody help me make things better ...

Mulla on nyt ollu lähes kuukausi kirjoittamatta, syynä eri häslingit ja masentavat päivät. Ainakin päässä on ehtinyt muhia monet eri ajatukset, niin hyvät kuin huonotkin, ja olokin alkaa olla viime viikkoa parempi pikkuhiljaa. Mutta eikös se aina niin mene, että jonkun asian järjestyessä joku muu asia sortuu ? Oli miten oli, aivan liian usein tekisi mieli heiluttaa koko maailmalle keskisormea ja huutaa törkeyksiä -mutta mitä apua siitäkään loppujen lopuksi olisi ?

Ongelmien ilmaantuessa tulee huomattua, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat. Ketkä sinua oikeasti jaksaa kuunnella, ketkä jaksaa olla tukenasi. Oikeaa välittämistä on neuvoa ja kuunnella, kun ongelmatilanteita tulee, ja lopulta korjata toisen palaset, kun hän ei olekaan kuunnellut sinun neuvojasi.

Säästä myös sen verran, että olen huomannut sillä olevan yllättävän suuri vaikutus mielialoihini. Päivä kuin päivä tuntuu helpommalta ja pirteämmältä, jos olet herännyt auringonvaloon etkä herätyskelloon. Tai jos saat aamulla vetää värikkäät aurinkolasit nenällesi, laittaa iloiset kappaleet soimaan korvillesi ja kävellä lähes kuivalla asvaltilla koulua kohti. Tosiaan, vaikka määränpää olisikin koulu, niin silti olen onnistunut tuntemaan hyväntuulisuutta. :D Mutta säänkin vaikutus on toiminut myös päinvastoin; harmaina, märkinä päivinä alakuloiset tunteet ovat voimistuneet.

Tällä kertaa ei muuta. Jatkan kirjoittelua lähipäivinä, kun koululta jää aikaa. :) -Riikka

You tell me that you need me, then you go and cut me down

Ystävä petti luottamuksesi. Joku valehteli sinulle kirkkain silmin. Tyttö-/poikaystäväsi jätti sinut. Läheinen ihmisesi kuoli. Ystäväsi ei tunnu välittävän sinusta. Sinulla on riitaa läheisen ihmisesi kanssa.

   Varmasti jokainen meistä on elämänsä aikana törmännyt edes yhteen näistä asioista -valitettavasti. Niiden yhdistävä tekijä on negatiiviset tunteet; jotkut tunteet voivat jossain tapauksissa olla rakentavia, mutta useimmissa ne eivät sitä ole. Osa tapahtumista kuuluu välttämättömänä elämäämme, mutta jotkut niistä toivoisi itse voivansa välttää.

   Negatiiviset tunteet, jotka mainitsin aiemmin, voivat olla esimerkiksi surua, vihaa, raivoa, hämmennystä tai vaikkapa epätoivoa. Lähes jokainen kuvailemistani tai niitä vastaavista tapahtumista jättävät edes pienen jäljen muistoihimme, sisimpäämme. Muistot ovat yksi monesta osasta, josta me ihmisenä koostumme; joskus ne vaikuttavat suurestikin siihen, miten käyttäydymme ja toimimme missäkin tilanteessa.

Miten selvitä ikävistä tunteista ja ikävistä tapahtumista ? Ainakaan minulla ei ole yksiselitteisiä tai "oikeita" ratkaisuja tilanteisiin. Mikä missäkin tapauksessa edes on se oikea ratkaisu vai onko sitä edes ? Vaikka jossain tilanteessa tietäisimmekin oikean ratkaisun, olisiko se valitsemista kahdesta pahasta pienempi vai olisiko se oikeasti kaikella tapaa miellyttävä ?

   Suurimmassa osassa tapauksista voi yrittää lohduttautua sillä, että aika parantaa haavat, mutta niin kuin aiemminkin totesin; niistä jää useimmiten jälki, arpi. Riidat ja vastaavat voi aina vastakkaisen puolen/vastakkaisten puolien kanssa yrittää sopia, mutta parisuhteen loppumisesta tai läheisen kuolemasta pitäisi yrittää selvitä vaikkapa ystävien tai perheen avulla. Jos asia tuntuu liian ylivoimaiselta itselleen. Tosin, vaikeista asioista kannattaa aina edes jonkun kanssa puhua. Jos ystäväsi ei puolestaan tunnu välittävän sinusta, asiasta kuuluu ottaa selvää. Jos näytät olevan oikeassa, niin sitähän sanotaan "älä tuhlaa aikaasi ihmiseen, joka ei tuhlaa aikaansa sinuun", vai mitä ? Tämä ratkaisu kuitenkin voi tuntua ylivoimaiselta, etenkin, jos ystäväsi on sinulle todella rakas. Mutta jokaisen pitää kuitenkin tietyissä määrin ajatella itseään ja omaa hyvinvointiaan. Oli kyseessä minkälainen tilanne tahansa -tietysti paras ratkaisu tuntuisi kaikista hyvältä.

-Riikka

 

What doesn't kill you makes you stronger ?

Toinen asia, joka mielessäni vähän aikaa sitten pyöri, oli optimistisuus ja pessimistisyys. Itse ajattelen olevani pessimisti ja joskus eräs ystäväni sanoikin, että olisin pessimistisin ihminen, kenet hän tietää. Myönnän, että minulla on taipumus ajatella kaiken menevän päin persettä ennen kuin kyseisiä tapahtumia olisi edes aloitettukaan tai ne olisivat tapahtuneetkaan. Synkistelen myös aivan liian usein, mutta en silti ajattele sen kuuluvan pessimistisyyden "katon alle". Monesti pessimistisyyteni myös menee ironiankin puolelle ja voin todeta rehellisesti, että lähes samoissa määrin pessimistit pettyvät kuin kaikki muutkin. Itselläni ainakin on liian usein edes se pieni toivon liekki sisimmässäni, joka lepattaa ja uskoo kaiken menevän loppujen lopuksi päinvastoin kuin oletan ja "pelkään".

   Joskus tulee otettua yhteen myös näiden ikioptimistien kanssa. Arvostan heidän ajattelutapaansa, sillä en todellakaan itse kykenisi samaan. Että lähes kaikki on kivaa tai aivan jokaisesta asiasta löytää edes pienen hyvän asian, "kyllä aurinko risukasaankin paistaa", "synkimmälläkin pilvellä on hopeiset reunat" (vai mitenkäs se meni? :D), jne... Yhteenottoja on tullut myös toisen ajattelutavan vuoksi; joko minua on alkanut ottaa päähän heidän asenteensa, "kyllä kaikki järjestyy" tai että "hyvin tämä menee", vaikka on ollut päivän selvää, että koko homma pissii omalle jalalleen. Tai sitten minun ikävä ja latistava asenteeni on alkanut ärsyttää heitä. Ymmärrän senkin asian täysin: joskus ärsytän itse itseäni.



ps. kuvia saa isommaksi klikkaamalla.

Kumpi on loppujen lopuksi parempi ? Vai onko kumpikaan ajattelutapa hyvä ? Kaikkein ärsyttävimpinä pidän realisteja, jotka eivät anna mielikuvituksensa ja unelmiensa liitää -tai vaikka antaisivat, he pitävät ne tiukoissa rajoissa tai jos eivät, he eivät usko niiden toteutuvan. Liikaoptimistisuus on ärsyttävää, mutta niin myös pessimistisyyskin tietyn kynnyksen ylittäessään. Jokaiselta täytyisi löytyä molempia, jotta niitä voisi käyttää tilanteesta riippuen oikein ja sopivasti. Mutta kuten varmasti kaikki olemme tämän elämästä oppineet tai omasta kokemuksesta muuten vain tiedämme -nallekarkit eivät mene aina tasan.

-Riikka

You're fuckin' perfect to me

Ei ole vähään aikaan tullut taas kirjoiteltua, mutta mielessä on silti pyörinyt parikin asiaa. Näistä ensimmäinen liittyy jonkin verran aiempaan kirjoitukseeni What makes you beautiful ?
   Onko kukaan meistä loppujen lopuksi parhaimmallakaan itsetunnolla täysin tyytyväinen ulkonäköönsä tai ylipäätään itseensä, olemukseensa ? Itse ajattelen omaavani ihan hyvän itsetunnon, mutta silti usein minullakin tulee "heikkoja hetkiä". Silloin pyöritään itsesäälissä ja syytetään peilissä näkyvää kuvajaista kaikesta pahasta. Voiko kukaan nainen esimerkiksi koskaan olla tarpeeksi laiha, vai ajattelevatko kaikki, että "jos tästä saisin vielä pois edes pari kiloa..."? Uskon, että nainen voi olla tyytyväinen painoonsa tai sitten jotkut ihmiset ovat vain todella hyviä näyttelemään. Mutta voiko nainen olla koskaan tarpeeksi kaunis omasta mielestään ? Tähän vastaus minun mielestäni kuuluu, että ei. Tietysti monet ovat tyytyväisiä tai ihan tyytyväisiä ulkonäköönsä, mutta varmasti jokainen ajattele, että voisi olla vieläkin kauniimpi. Vaikka ajatus onkin täysin naurettava, se todennäköisesti on melko paikkaansapitävä.

 

   Yksikin ikävä piirre ulkonäössämme voi saada meidän huomiomme keskittymään ainoastaan tähän "huonoon" piirteeseemme. Ajatus voi olla ohimenevä, mutta se voi yhtä hyvin jäädä myös piinaamaan mieltämme tai muuttaa kokonaiskäsityksen itsestämme negatiiviseksi. Esimerkiksi, joku voi pitää nenäänsä rumana ja täten ajatella, että on ylipäätään ruma. Ihmisillä muutenkin on taipumusta nähdä itsessään nimenomaan ne negatiiviset (niin ulkonäössä kuin luonteessakin) kuin positiiviset puolet.

   Luulen, että oikea tapa ajatella olisi niin, että erilaisuus tässäkin asiassa on rikkautta. Meidän erilaiset piirteemme tekisivät meistä jokaisesta ainutlaatuisia ja täten arvokkaita ja kauniita. Tämän ajattelutavan saavuttaminen tuntuu aina vain liian vaikealta. Helpommin tästäkin ajatuksesta vääntää irvikuvan; olemme erilaisia ja joskus rumiakin vain siksi, että korostamme muiden kauneutta. Tämäkin menee jo huvittavuuden ja itseironian puolelle, mutta itse ainakin myönnän silloin tällöin ajattelevani näin. Vaikka huom., minusta itselläni on ihan hyvä itsetunto; löydän itsestäni niin huonoja kuin hyviäkin puolia. Toivon, että nii meistä jokainen löytäisi.

-Riikka



Käännä kovempaa, hei hei, käännä kovempaa !

Musiikki. Miten se vaikuttaa mielialoihimme ? Millaisia tunteita "pelkkä" musiikki saa meissä aikaan ? Voi päätellä, että kulloinkin se vahvistaa sen hetkisiä tunteitamme: esimerkiksi konserteissa tai mikseipä yksin kotonakin. Varmasti lähes jokainen tyttö (ainakin pohjoismaiden seudulta) on joskus ollut yksin kotonaan hyvällä fiiliksellä, ja kuullessaan iloisen, tarttuvan biisin, tyttö alkaa tanssia hölmönnäköisesti esimerkiksi siivotessaan tai peilin edessä. Konserteissa puolestaan korkea tunnelma ja yhteenkuuluvuuden tunne nousevat astetta ylemmäs musiikin ansiosta.

   Silloin tällöin muusikot onnistuvat luomaan kappaleita, jotka synnyttävät automaattisesti kuulijoille hymyn huulille. Kuten aiemmin mainitsin, helposti kappaleet vahvistavat kulloisiakin tunteita -näin myös hyvän tuulisuuden parissa. Enemmän haastetta biisille on kuitenkin nostattaa tuo hyvä tunnelma meille meidän huonoimpinakin päivinä. Silti väitän, että näitäkin "super-biisejä" löytyy, vaikkakin hyvin harvassa! Hyvän tuulen lämmittäessä mieltä pidän itse myös raskaampien tai hitaampiekin kappaleiden kuuntelemisesta. Raskaampi musiikki ainakin minulla vahvistaa tunteita helpostikin ja monia se saa myös pittaus-tuulelle. (Tietämättömät, check this out: http://www.youtube.com/watch?v=JOv8IDCivUU ).

  

   Musiikki voi rauhoittaa, villitä, tanssittaa tai jopa lohduttaakin meitä. Joskus se saa meidät myös ajattelemaan, etenkin jos muusikko on osannut tehdä juuri meitä koskettavat sanat. Luulen, että suurimmalla osalla meistä musiikilla on edes joku rooli meidän elämissämme. Valitettavasti huonolla tuulella se voi vahvistaa myös meidän negatiivisiakin tunteitamme; esimerkiksi surullisena etenkin hitaat kappaleet saattavat tehdä meidät entistä surullisemmaksi. Uskon, ettei minun tarvitse näistä annella moniakaan esimerkkejä, sillä nämä tuntemukset ja kokemukset ovat varmaan suurimmalle osalle tuttuja. Joskus huonolla tuulella on korkeampi kynnys alkaa kuuntelemaan iloista musiikkia.

   Muistan myös, kuinka musiikki sai minut joskus vaivautuneeksi joissakin kaupoissa. Se oli sitä aikaa, kun en vielä kuunnellut raskaampaa musiikkia. Sitä sitten soitettiin joissakin silloisissa lempikaupoissani ja olo tuli selittämättömästi vaivautuneeksi. Sama ilmiö toistui siitä pari vuotta myöhemmin ystävilläni, kun he tulivat kanssani kaupan sisälle.

   Joka tapauksessa, musiikki värittää elämäämme ja aina sanotaan, että TV-ohjelmat tunnistaa taustamusiikista. Oikeassa elämässä romanttisimmankaan tai hyytävimmänkään hetken taustalla ei automaattisesti soi taustamusiikki. Ja siinä ollaan oikeassa; mielestäni musiikki ei soi elämässämme vain taustalla, vaan se on osa sitä.

-Riikka