You tell me that you need me, then you go and cut me down

Ystävä petti luottamuksesi. Joku valehteli sinulle kirkkain silmin. Tyttö-/poikaystäväsi jätti sinut. Läheinen ihmisesi kuoli. Ystäväsi ei tunnu välittävän sinusta. Sinulla on riitaa läheisen ihmisesi kanssa.

   Varmasti jokainen meistä on elämänsä aikana törmännyt edes yhteen näistä asioista -valitettavasti. Niiden yhdistävä tekijä on negatiiviset tunteet; jotkut tunteet voivat jossain tapauksissa olla rakentavia, mutta useimmissa ne eivät sitä ole. Osa tapahtumista kuuluu välttämättömänä elämäämme, mutta jotkut niistä toivoisi itse voivansa välttää.

   Negatiiviset tunteet, jotka mainitsin aiemmin, voivat olla esimerkiksi surua, vihaa, raivoa, hämmennystä tai vaikkapa epätoivoa. Lähes jokainen kuvailemistani tai niitä vastaavista tapahtumista jättävät edes pienen jäljen muistoihimme, sisimpäämme. Muistot ovat yksi monesta osasta, josta me ihmisenä koostumme; joskus ne vaikuttavat suurestikin siihen, miten käyttäydymme ja toimimme missäkin tilanteessa.

Miten selvitä ikävistä tunteista ja ikävistä tapahtumista ? Ainakaan minulla ei ole yksiselitteisiä tai "oikeita" ratkaisuja tilanteisiin. Mikä missäkin tapauksessa edes on se oikea ratkaisu vai onko sitä edes ? Vaikka jossain tilanteessa tietäisimmekin oikean ratkaisun, olisiko se valitsemista kahdesta pahasta pienempi vai olisiko se oikeasti kaikella tapaa miellyttävä ?

   Suurimmassa osassa tapauksista voi yrittää lohduttautua sillä, että aika parantaa haavat, mutta niin kuin aiemminkin totesin; niistä jää useimmiten jälki, arpi. Riidat ja vastaavat voi aina vastakkaisen puolen/vastakkaisten puolien kanssa yrittää sopia, mutta parisuhteen loppumisesta tai läheisen kuolemasta pitäisi yrittää selvitä vaikkapa ystävien tai perheen avulla. Jos asia tuntuu liian ylivoimaiselta itselleen. Tosin, vaikeista asioista kannattaa aina edes jonkun kanssa puhua. Jos ystäväsi ei puolestaan tunnu välittävän sinusta, asiasta kuuluu ottaa selvää. Jos näytät olevan oikeassa, niin sitähän sanotaan "älä tuhlaa aikaasi ihmiseen, joka ei tuhlaa aikaansa sinuun", vai mitä ? Tämä ratkaisu kuitenkin voi tuntua ylivoimaiselta, etenkin, jos ystäväsi on sinulle todella rakas. Mutta jokaisen pitää kuitenkin tietyissä määrin ajatella itseään ja omaa hyvinvointiaan. Oli kyseessä minkälainen tilanne tahansa -tietysti paras ratkaisu tuntuisi kaikista hyvältä.

-Riikka

 

What doesn't kill you makes you stronger ?

Toinen asia, joka mielessäni vähän aikaa sitten pyöri, oli optimistisuus ja pessimistisyys. Itse ajattelen olevani pessimisti ja joskus eräs ystäväni sanoikin, että olisin pessimistisin ihminen, kenet hän tietää. Myönnän, että minulla on taipumus ajatella kaiken menevän päin persettä ennen kuin kyseisiä tapahtumia olisi edes aloitettukaan tai ne olisivat tapahtuneetkaan. Synkistelen myös aivan liian usein, mutta en silti ajattele sen kuuluvan pessimistisyyden "katon alle". Monesti pessimistisyyteni myös menee ironiankin puolelle ja voin todeta rehellisesti, että lähes samoissa määrin pessimistit pettyvät kuin kaikki muutkin. Itselläni ainakin on liian usein edes se pieni toivon liekki sisimmässäni, joka lepattaa ja uskoo kaiken menevän loppujen lopuksi päinvastoin kuin oletan ja "pelkään".

   Joskus tulee otettua yhteen myös näiden ikioptimistien kanssa. Arvostan heidän ajattelutapaansa, sillä en todellakaan itse kykenisi samaan. Että lähes kaikki on kivaa tai aivan jokaisesta asiasta löytää edes pienen hyvän asian, "kyllä aurinko risukasaankin paistaa", "synkimmälläkin pilvellä on hopeiset reunat" (vai mitenkäs se meni? :D), jne... Yhteenottoja on tullut myös toisen ajattelutavan vuoksi; joko minua on alkanut ottaa päähän heidän asenteensa, "kyllä kaikki järjestyy" tai että "hyvin tämä menee", vaikka on ollut päivän selvää, että koko homma pissii omalle jalalleen. Tai sitten minun ikävä ja latistava asenteeni on alkanut ärsyttää heitä. Ymmärrän senkin asian täysin: joskus ärsytän itse itseäni.



ps. kuvia saa isommaksi klikkaamalla.

Kumpi on loppujen lopuksi parempi ? Vai onko kumpikaan ajattelutapa hyvä ? Kaikkein ärsyttävimpinä pidän realisteja, jotka eivät anna mielikuvituksensa ja unelmiensa liitää -tai vaikka antaisivat, he pitävät ne tiukoissa rajoissa tai jos eivät, he eivät usko niiden toteutuvan. Liikaoptimistisuus on ärsyttävää, mutta niin myös pessimistisyyskin tietyn kynnyksen ylittäessään. Jokaiselta täytyisi löytyä molempia, jotta niitä voisi käyttää tilanteesta riippuen oikein ja sopivasti. Mutta kuten varmasti kaikki olemme tämän elämästä oppineet tai omasta kokemuksesta muuten vain tiedämme -nallekarkit eivät mene aina tasan.

-Riikka

You're fuckin' perfect to me

Ei ole vähään aikaan tullut taas kirjoiteltua, mutta mielessä on silti pyörinyt parikin asiaa. Näistä ensimmäinen liittyy jonkin verran aiempaan kirjoitukseeni What makes you beautiful ?
   Onko kukaan meistä loppujen lopuksi parhaimmallakaan itsetunnolla täysin tyytyväinen ulkonäköönsä tai ylipäätään itseensä, olemukseensa ? Itse ajattelen omaavani ihan hyvän itsetunnon, mutta silti usein minullakin tulee "heikkoja hetkiä". Silloin pyöritään itsesäälissä ja syytetään peilissä näkyvää kuvajaista kaikesta pahasta. Voiko kukaan nainen esimerkiksi koskaan olla tarpeeksi laiha, vai ajattelevatko kaikki, että "jos tästä saisin vielä pois edes pari kiloa..."? Uskon, että nainen voi olla tyytyväinen painoonsa tai sitten jotkut ihmiset ovat vain todella hyviä näyttelemään. Mutta voiko nainen olla koskaan tarpeeksi kaunis omasta mielestään ? Tähän vastaus minun mielestäni kuuluu, että ei. Tietysti monet ovat tyytyväisiä tai ihan tyytyväisiä ulkonäköönsä, mutta varmasti jokainen ajattele, että voisi olla vieläkin kauniimpi. Vaikka ajatus onkin täysin naurettava, se todennäköisesti on melko paikkaansapitävä.

 

   Yksikin ikävä piirre ulkonäössämme voi saada meidän huomiomme keskittymään ainoastaan tähän "huonoon" piirteeseemme. Ajatus voi olla ohimenevä, mutta se voi yhtä hyvin jäädä myös piinaamaan mieltämme tai muuttaa kokonaiskäsityksen itsestämme negatiiviseksi. Esimerkiksi, joku voi pitää nenäänsä rumana ja täten ajatella, että on ylipäätään ruma. Ihmisillä muutenkin on taipumusta nähdä itsessään nimenomaan ne negatiiviset (niin ulkonäössä kuin luonteessakin) kuin positiiviset puolet.

   Luulen, että oikea tapa ajatella olisi niin, että erilaisuus tässäkin asiassa on rikkautta. Meidän erilaiset piirteemme tekisivät meistä jokaisesta ainutlaatuisia ja täten arvokkaita ja kauniita. Tämän ajattelutavan saavuttaminen tuntuu aina vain liian vaikealta. Helpommin tästäkin ajatuksesta vääntää irvikuvan; olemme erilaisia ja joskus rumiakin vain siksi, että korostamme muiden kauneutta. Tämäkin menee jo huvittavuuden ja itseironian puolelle, mutta itse ainakin myönnän silloin tällöin ajattelevani näin. Vaikka huom., minusta itselläni on ihan hyvä itsetunto; löydän itsestäni niin huonoja kuin hyviäkin puolia. Toivon, että nii meistä jokainen löytäisi.

-Riikka



Käännä kovempaa, hei hei, käännä kovempaa !

Musiikki. Miten se vaikuttaa mielialoihimme ? Millaisia tunteita "pelkkä" musiikki saa meissä aikaan ? Voi päätellä, että kulloinkin se vahvistaa sen hetkisiä tunteitamme: esimerkiksi konserteissa tai mikseipä yksin kotonakin. Varmasti lähes jokainen tyttö (ainakin pohjoismaiden seudulta) on joskus ollut yksin kotonaan hyvällä fiiliksellä, ja kuullessaan iloisen, tarttuvan biisin, tyttö alkaa tanssia hölmönnäköisesti esimerkiksi siivotessaan tai peilin edessä. Konserteissa puolestaan korkea tunnelma ja yhteenkuuluvuuden tunne nousevat astetta ylemmäs musiikin ansiosta.

   Silloin tällöin muusikot onnistuvat luomaan kappaleita, jotka synnyttävät automaattisesti kuulijoille hymyn huulille. Kuten aiemmin mainitsin, helposti kappaleet vahvistavat kulloisiakin tunteita -näin myös hyvän tuulisuuden parissa. Enemmän haastetta biisille on kuitenkin nostattaa tuo hyvä tunnelma meille meidän huonoimpinakin päivinä. Silti väitän, että näitäkin "super-biisejä" löytyy, vaikkakin hyvin harvassa! Hyvän tuulen lämmittäessä mieltä pidän itse myös raskaampien tai hitaampiekin kappaleiden kuuntelemisesta. Raskaampi musiikki ainakin minulla vahvistaa tunteita helpostikin ja monia se saa myös pittaus-tuulelle. (Tietämättömät, check this out: http://www.youtube.com/watch?v=JOv8IDCivUU ).

  

   Musiikki voi rauhoittaa, villitä, tanssittaa tai jopa lohduttaakin meitä. Joskus se saa meidät myös ajattelemaan, etenkin jos muusikko on osannut tehdä juuri meitä koskettavat sanat. Luulen, että suurimmalla osalla meistä musiikilla on edes joku rooli meidän elämissämme. Valitettavasti huonolla tuulella se voi vahvistaa myös meidän negatiivisiakin tunteitamme; esimerkiksi surullisena etenkin hitaat kappaleet saattavat tehdä meidät entistä surullisemmaksi. Uskon, ettei minun tarvitse näistä annella moniakaan esimerkkejä, sillä nämä tuntemukset ja kokemukset ovat varmaan suurimmalle osalle tuttuja. Joskus huonolla tuulella on korkeampi kynnys alkaa kuuntelemaan iloista musiikkia.

   Muistan myös, kuinka musiikki sai minut joskus vaivautuneeksi joissakin kaupoissa. Se oli sitä aikaa, kun en vielä kuunnellut raskaampaa musiikkia. Sitä sitten soitettiin joissakin silloisissa lempikaupoissani ja olo tuli selittämättömästi vaivautuneeksi. Sama ilmiö toistui siitä pari vuotta myöhemmin ystävilläni, kun he tulivat kanssani kaupan sisälle.

   Joka tapauksessa, musiikki värittää elämäämme ja aina sanotaan, että TV-ohjelmat tunnistaa taustamusiikista. Oikeassa elämässä romanttisimmankaan tai hyytävimmänkään hetken taustalla ei automaattisesti soi taustamusiikki. Ja siinä ollaan oikeassa; mielestäni musiikki ei soi elämässämme vain taustalla, vaan se on osa sitä.

-Riikka

When I grow up...

Edelliseen blogikirjoitukseeni vielä vedoten, saamme hyvän sillan seuraavaan aiheeseeni. Jouduin järkyttymään muutamia viikkoja takaperin, kun eräs tuttuni (tyttö, mielestäni hän on kaunis) oli koulusta takaisin kulkiessaan kävellyt pikkupoikaa vastaan. Poika oli katsonut tätä tuttuani ja todennut jotakin tähän tapaan: "miten kukaa voi olla noin ruma?" Siis ihan uskomatonta, että tuntemattomalla lapsella tai ylipäätään tuntemattomalla tyypillä on pokkaa tulla sanomaan toiselle noin. :D Etenkään, kun mielestäni kyseessä on todellakin ihan nätti tyttö!

   Tietysti pitää huomioida, että tuon törkeyden sanoja on ollut lapsi. Mutta se liittyykin hieman tämän kerran pohdintaani, nimittäin kasvatukseen. Toki lapset harrastavat iloista ja ajattelematonta möläyttelyä enemmän kuin vanhemmat ihmiset, mutta on kasvatuksellakin tähän mielestäni osuutta. Kyllä tarhoissakin opetetaan jakamista ja muuta, mutta pääasiassa kotona ainakin minun lapsuudessani eniten toisten ihmisten kohtelusta jauhettiin. Eikä mielestäni turhaan, sillä ainakaan minulla ei olisi riittänyt pokkaa sanoa tuntemattomalle, vanhemmalle ihmiselle, mitä alun tapauksessa kerroin. Ei edes lapsena.

Voiko vanhemmuudessa epäonnistua ? Jos voi, niin mitä tämä epäonnistuminen siinä tapauksessa sisältäisi ? Ja miten se epäonnistuminen missäkin tilanteessa määriteltäisiin ? Omat vanhempani olivat saaneet kuulla siskoni ja minun lapsuudessa, että he olisivat turhan tiukkoja. Itse en tätä tiukkuuta tähänkään ikään mennessä ole vielä huomannut muussa, kuin muutaman vuoden tietokoneen käytössä. Ennemmin pidän heitä melko rentoina vanhempina. Ajoittain eteeni on tullut tilanteita, joissa olen huomannut, että minut on kasvatettu hyvin ja se on saanut arvostukseni nousemaan heitä kohtaan. Tosin, olen myös miettinyt johtuuko yliherkkä auktoriteetin tuntuni (saatan hieman 'pelätä' hyvin vahvoja auktoriteettejä) nimenomaan kasvatuksesta; jospa oma kasvatukseni olisikin ollut tiukahkoa ja minut oltaisiin liian hyvin kasvatettu tottelemaan vanhempia ihmisiä ja auktoriteettejä. Vaikea ottaa näistä selkoa näin jälkeenpäin.



Jokatapauksessa, mielestäni vanhempien kuuluu osata asettaa lapselle tietyt rajat ja erityisen tärkeää on osata sanoa EI. Ei-sanan käyttäminen voi joskus myös pelastaa lapsen tulevaisuuden pahemmalta; lapsi oppii, ettei elämässä voi saada kaikkea ja oppii kohtaamaan myös vastoinkäymisiä paremmin. Kuitenkin etenkin nuoruudessa vanhempien kuuluu osata tulla myös vastaan ja nuorella pitää olla tilaisuus myös kompromisseihin; ei hän voi osottaa, että häneen voi luottaa ellei saa edes tilaisuutta. Aina, kun itse olen pohtinut ääneen vanhempieni suostumista johonkin tai ylipäätänsä suhtkoht yleistä rentoutta, isäni on vain vastannut: "metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan". Ajatus on mielestäni erinomainen; jos nuori näyttää, ettei vanhemmat voi luottaa häneen, niin turhaan hän siinä tapauksessa enemmästä vapaudestakaan haaveilee.

   Tosiaan vanhemmat voisivat kasvatuksessaan ja lapsien varttuessa puhua nykypäivää enemmän myös siitä toisten kohtelusta. Ja muutenkin ihmiseksi olemisesta... Muutamina vuosina ala-asteen loppuajoilla ja yläasteen alkuvuosina emme muutaman ystäväni kanssa mielellään menneet yhteen puistoon, kun lähellä asui (luullakseni poika asuu siellä vieläkin, mutta eipä ole häntä näkynyt...ehkä hänkin on kasvanut ja oppinut jotakin ?) yksi pikkupoika, joka tuli aina huutelemaan jotakin kirosanoilla väritettyä. Kerran hän otti kaverinsa kanssa oksat ja alkoivat lyömään niillä meitä. Sentään lopulta he pyytäessä lopettivat sen, mutta sai se silloinkin ajatukset liikkumaan. Lisäksi yksi näistä läheisimmästä ystävistäni, joka samaisen puiston äärellä asuu, oli nähnyt, kuinka kyseinen pikkupoika oli heitellyt omaa kustaan purkista pitkin puistoa. Itsekään en hänen ja hänen ystäviensä nakuilulta ja älyttömyyksiltä aikoinaan säästynyt... Tässä tapauksessa kuitenkin ystäväni on osannut kertoa, että heidän perheellään on luultavasti muutenkin ollut aikoinaan ongelmia, joten ehkä se suurimmalta osalta tämän pojan silloiset riehumiset selittää. Joskus myös satuimme kysymään häneltä, että mistä hän niitä kirosanoja on oikein oppinut, ja poika vain totesi: "kavereilta". Saimme sitten selville, että kun poika oli ollut sitäkin nuorempi, vanhemmat pojat olivat opettaneet hänelle niitä. En todellakaan ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä on, että pikkulapsen nähdään kiroilevan ?

-Riikka

What makes you beautiful ?

Ainakin minun tulee usein pohdittua kauneutta. Nykyään joka tuutissa myös jauhetaan eri aikakausien kauneusihanteista. "Ennen vanhaan arvostettiin pyöreitä muotoja", "kauan sitten naisten ihannevartalo oli ampiaisenmallinen", "nykyään ihannoidaan jopa sairaalloisen laihoja"...

   Karu fakta on, että sekä pullea- että hentorakenteisemmat saattavat kuulla ulkomuodostaan. Itse kuulun lievästi ja kaunisteltuna sanottuna "hieman pyöreämpään väkeen". Ei minua sen jälkeen, kun olin saanut itsetunnon rakennettua, enää vaivannut, että ihmiset myönsivät asian. Sekin oli kohdattava tosiasia. Tietystikään, ei se ole kiva kuulla sanoja "ylipainoinen", "lihava" tai tietyissä tilanteissakaan sanaa "läski". Enemmän asia loukkaisi kylläkin, jos ihmiset eivät asiaa myöntäisi tai väittäisivät muuta.

   Lapsuudessa kuulin asiasta jonkin verran, ja varhaisnuoruudessa se meni -tosin oman toimintani avustuksella- siihen, että minulle huudeltiin "mursu" kaupungilla kulkiessanikin. Eräs taisi aloittaa keskustelunkin lausahduksella "menisit rasvaimuun". Yleisimmin jos satuin kuulemaan ilkeitä kommentteja tai arvostelua vartalostani, kuulin sen miespuolisten suusta. Kuitenkin, pointti on, että asiasta on kyllä herkkä kynnys kuulla ja useimmiten jos siitä kuulee, asiat ovat negatiivisia. Varhaisnuoruudessa tai nuoruudessakin (toki olen itsekin vielä nuori, mutta murrosikää en koe enää eläväni) muiden kuuluisi olla tarkempia palautteensa muotoilusta. Omasta kokemuksesta vielä sen verran, että itsetuntoa oli vaikea saada takaisin, mutta itsensä arvostamisen opettelu kannatti! Jos on pullea, niin sitten on! :D Toki asialle voi tehdä paljonkin. Mutta jos joku kokee siitä tarvetta tulla huomauttamaan, niin siinä tapauksessa olisi myös tarvetta miettiä oman järkensä määrää; enköhän minä ja muutkin "lyllertäjät" nää sen ihan peiliin katsomalla. Oma mielipiteeni on, että huutelijat voivat jo vaihtaa levyä -tosin minullakin koitti aikoinaan aika, josta eteenpäin olen saanut olla rauhassa.

   Muutamat ystäväni ovat erittäin laihoja ja he ovat joskus kertoneet omista kokemuksistaan puolestaan laihojen kohtelusta tai heihin suhtautumisesta. Useimmiten heiltä on edes kerran elämänsä aikana kysytty, että omaavatko he jonkin syömishäiriön. He ovat nuoruudessaan vuorostaan kuullut huutelua nimityksillä "lauta" tai muita vastaavia, ja he ovat kokeneet sen tietysti negatiivisena. Heille terveydenhoitajat ovat alkaneet tuputtaa erilaisia "terveellinen ja riittävä ruokavalio" -neuvoja, vaikka he söisivätkin kuin hevoset. Pari kaveriani ovat valittaneet siitä, kuinka kaupoista ei löydy tarpeeksi pieniä kokoja (itse välillä valitan suurempien kokojen puuttumisesta) ja sekin, kun alennusmyynteihin menee ja siellä on enää L- ja XL-kokoja jäljellä. Itse jaksan marista aina siitä, kuinka suurimmat koot ovat aina hyllyissä viimeisinä. Eräs ystäväni totesi tähän vain, että ne laitetaan telineisiin yleensä koko järjestyksessä, mutta siinä tapauksessa vaihtelu virkistäisi...

   Mikä on sitten kaikkien hokema "normaali" ? Painoindeksin tuottama tietty lukujoukko ? Lähes kaikki naiset toivovat, että voisivat olla edes pari kiloa kevyempiä. Minusta jokainen saa olla sellainen kuin itse tahtoo (ilman että siitä tarvitsisi kuulla), mutta jos ali- tai ylipainoa löytyy, asialle voisi itse pyrkiä tekemään jotakin. Oman itsensä vuoksi, ennen kuin terveysriskit tulisivat mukaan.

   Mielestäni jokatapauksessa, vaikka asiaa hoetaan kaikkialla, nykypäivän kauneusihanne on naurettava. En puhu nyt laihuuden ihannoimisesta, vaan esimerkiksi tästä;

 http://www.voice.fi/uutiset/viihde/tasta-kaupungista-tulevat-suomen-kauneimmat-naiset-katso-jos-et-usko/2/34677

   Minusta sekä Janni Hussi että Johanna Loiri ovat kauniita naisia ja sitähän tuo uutinen käsitteleekin: kauneutta. Mutta jokaisesta kuvasta löydät vähäpukeisen naikkosen poseeraamasta. Ei sillä, varmasti miehet pitävät tätä kauniina -vai olisiko kyse tässä tapauksessa enemmän seksikkyydestä ? Tiedän todella, että kuulostan tätä kysyessäni hyvin konservatiiviselta, mutta tähänkö käsityksemme kauneudesta ovat todellakin menneet ?

  

Vaikka uskoani onkin horjutettu, olen aivan varma, että suurin osa miehistäkin (ja naisista) osaa arvostaa kauneutta ilman suurta kaula-aukkoa tai paksua meikkimaskia. Kauneus kuitenkin on loppujen lopuksi katsojan silmissä. ;)

-Riikka

It will be all right, just take my hand, hold it tight

Virheet. Varmasti jokainen meistä kokee tehneensä jotakin elämässään väärin edes joskus. Jotkut kokevat tekevänsä ja toistavansa virheitään yhä uudestaan ja uudestaan. En tarkoita nyt esimerkiksi koulutilannetta, jossa viitataan ja vastataan väärin, vaan virheitä esimerkiksi ihmissuhteissa tai muissa vastaavissa asioissa.

   Aina hoetaan, että "katse tulevaisuuteen" tai "virheistä sitä oppii". Tietysti on myös tuoreempia hokemia, kuten "leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Näistä ensimmäisenä mainittu tuntuu minusta turhan iloiselta ja optimistiselta (tosin itse olen ollut pessimisti niin pitkään kuin muistan). Jos jotakuta painaa jokin vanha asia, ei sitä siivuteta ja unohdeta noin vain. Murehdittava asia pitäisi käsitellä omassa mielessään tai ystävien avulla rauhassa, hoputtamatta itseään. Turhalla hosumisella ei ainakaan mitään tuloksia saada. 

Tutuista hokemista jälkimmäisin puolestaan kuvaa hyvin pessimistien asennetta. Vanhoja pettymyksiä, epäonnistumisia ja virheitä seuraa aina uusi pettymys. Tosin pessimistisyyden ainuita hyviä puolia on, että "pessimistihän ei pety". Niin hyvä asia se minun mielestäni on, että kannattaisi olla pessimisti. Mutta sellainen olen jo, ja voin vain todeta, että tuo sanonta ei ainakaan minun mielestäni vastaa todellisuutta.

   Realistisin näkemys on, että "virheistä oppii". Mutta oppiiko niistä todella ? Ainakin oppii tietämään, että mikä tulos SAATTAA olla, jos toimii tietyn, vanhan menetelmän mukaan. Mutta elättelemmekö me silti aina toivoa, että seuraavalla kerralla asiat menisivät paremmin tai toivomallamme tavalla vanhasta toimintatavasta huolimatta ? Jälkikäteen viisaana minunkin on hyvä todeta, että virheideni toistumiset ovat useimmiten johtuneet siitä, etten ole tunnistanut tapahtumien samankaltaisuutta, jolloin jälkimmäisessä minulla olisi ollut mahdollisuus toimia paremmalla tavalla. Liian usein kuitenkin toistaessani virheitä olen halunnut toimia niin. Otetaan esimerkiksi luottaminen kaveriin, joka on aiemmin pettänyt luottamuksesi. Tiedät olemassaolevan mahdollisuuden, että ystäväsi pettäisi luottamuksesi uudemman kerran. Kuitenkin toivot ja haluat hänenkin toimivan eri tavalla, ja luotat häneen silti, mutta lopputulos pysyikin samana; huomasit luottamuksesi menneen. Ajatustapaa ei voi soveltaa kaikissa tapauksissa, ja tässäkin esimerkissä voidaan pohtia, onko toistuva virhe omasi vai ystäväsi.

  

Kuitenkin, joka tapauksessa, vaikka virheet eivät toistuisikaan, ne ovat ikäviä ja kuuluvat elämään. Elämä ei valitettavasti ole mitään peliä, jossa olisi voittajia tai häviäjiä. Ilman virheitä emme kuitenkaan erottaisi onnistumisiamme ja ne eivät tuntuisi meistä niin hyvältä. Itse tulen ainakin suurimmat virheeni varmaan läpi elämäni muistamaan ja tulen niitä katumaan, vaikka niilläkin on varmasti oma osansa siinä, millainen olen ja miten toimin.

-Riikka

Easy love ?

Usein on tullut kavereiden kanssa pohdittua, missä menee kiinnostuksen ja ihastumisen raja. En muista näiden keskustelujen johtaneen mihinkään tulokseen tai selvään johtopäätelmään.
   Lapsuudessa ihastuin ainakin itse lähes kaikkiin, jotka edes liikahtivat. Tuli jopa riitoja parin ystävän kanssa, voiko johonkuhun olla ihastunut, vaikkei olisikaan koskaan edes jutellut tälle. Näissä tapauksissa päädyttiin yhdessä toteamaan, että ihastuminen oli sillä kertaa ollut pinnallista ja tunteiden kohde olikin vain kyseisen pojan ulkonäkö. Iän karttuessa vaakakupissa ainakin minulla on alkanut painaa enemmän henkilön luonne kuin ulkonäkö.
   Etenkin nuoruudessa ihastumista herää myös julkisuuden henkilöihin. En muista tarkkaa termiä, mutta koulussakin asiaa on jossakin aineessa yläasteella käsitelty; taisi olla joku kaukoihastuminen, josta puhuttiin helppona ja turvallisena ihastumisena. Usein ihastuessaan julkisuuden henkilöön, ihastujalla herää haavekuvia yhteisestä elämästä ja tapaamisista, jossa julkkis iskee silmänsä ihastujaan joku onnekas kerta. En kyllä sanoisi tätäkään niin terveeksi, mutta turvalliseksi kyllä. :D
   Lapsuudessa tuli käytettyä aina sanaa "ihastuminen", jos oli jostakusta edes kiinnostunut. Jokainen itse osaa sen myöhemmällä iällä tarkemmin kertoa, onko jostakusta "vain" kiinnostunut vai ovatko tunteet jotakin henkilöä vahvemmat, jolloin liikutan ihastumisen eri asteilla.

   Entä missä kulkee ihastumisen ja rakkauden raja ? Mielestäni niiden rajaa kuvaamaan sopii erityisen hyvin vanhasta sanonnasta katkelma "kuin veteen piirretty viiva". Nykypäivänä monet ihmiset sanovat "minä rakastan sinua" parin viikon tapailunkin jälkeen. Jotkut tosiaan rakastuvat nopeasti ja helposti, mutta tietysti kynnyskin tuon merkittävän ja tunnepitoisen lausahduksen sanomiseen on matalentunut huomattavasti. Toisinaan ihmiset toteavat yhtenä päivänä kumppanilleen "minä rakastan sinua" ja heti seuraavana päivänä haluavat ottaa eron.
   Yleensä tämä lausahdus tulee ihmisen sydämestä kuin itsestään -hän itse tietää puhuvansa totta, kun lause pulpahtaa hänen suustaan. Kenenkään muun kuin itse tunteiden kokijan on vaikeaa ja oikeastaan mahdotontakin määritellä tai arvostella tämän tunteiden syvyyttä johonkuhun. Rakkaudesta puhutaan kaikkialla ja painotetaan, kuinka tärkeää ja välttämätöntä se on. Rakkautta löytyy tietysti monenlaista ja eri asteista, mutta mielestäni sitä on tarkemmin mahdotonta määrittää. Minua ainakin ahdistaa, että tunteelle, josta puhutaan rajattomana, yritettäisiin tehdä tiukka tiivistelmä. Kuin se pakotettaisiin asettumaan tiettyjen rajojen sisälle, eikä se voisi enää olla niin vapaa ja jännitävä kuin ennen. Tuntuu jo uskomattomalta, että rakastumista oltaisiin selitetty biologisesti -ainakin minusta tämä kuuluu niihin tunteisiin, joiden on parempi pysyä tuntemattomimpina. Rakkaus ja rakastuminen voisi aina uudestaan tuntua "uudelta hypyltä tuntemattomaan".

-Riikka

Kritiikin sieto ;)

Lopulta sitten minäkin sorruin blogin kirjoittamiseen, vaikka olin itselleni monta kertaa luvannut, etten tähän sortuisi. No, olen alkanut pikkuhiljaa myöntämään muutenkin, että olen huono pitämään lupauksiani itselleni, joten miksi tuostakaan olisin sitten välittänyt.
   Itsestäni sen verran kuin esittelyssäkin lukee; olen seitsemäntoista vuotta ja käyn lukiota. Vielä tämä kevät pitää jaksaa painaa ja sitten edessä olisikin jo abivuosi. Vaikea alkaa itsestään mitään esittelyjä sepustamaan, mutta tuskin niitä kukaan kaipaisikaan -tärkeämpää ovat asiat, joita toivottavasti jaksan tänne kirjoitella. Eli tämä blogi ei kerro minun läpimätätylsästä elämästäni, vaan ajatuksista ja mietteistä, joita tässä matkanvarrella on syntynyt tai tulee syntymään. :) En lähde kirjoittamaan blogia myöskään lukija-hakuisesti, vaan olen pienestä pitäen ilmaissut itseäni kirjoittamalla. Aivan pienenä sovin kotiriidatkin jättämällä anteeksipyynnön paperilla vanhempieni vuoteeseen. Olen siis tekstityttö, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. :D Mutta hei, turhat jaarittelut jääköön tähän ja sitten asiaan.



Eli kritiinkin sietäminen ja antaminen. Olen itse jossain vaiheessa elämääni alkanut hokea haluavani ihmisten sanovan asiat päin naamaa. Olen sanonut haluavani myös kuulla, jos minussa on jotakin muita ärsyttävää tai häiritsevää, jotta voisin tehdä asialle jotakin. Toinen peruste halulleni on ollut myös, että helpompaa ne negatiivisetkin asiat on kuulla suoraan toiselta kuin monen muun ihmisen kautta. Kuitenkin aina, kun olen sanonut tuon asian jollekin, keskustelun osapuoli tai osapuolet ovat vakuuttaneet samaa. Luulenpa, että suurin osa meistä on samaa mieltä tässä asiassa.

   Valitettavasti tieto myös lisää tuskaa. Itse ainakin voin myöntää rehellisesti, että useimmiten (negatiivisen) palautteen kuuleminen loukkaa edes vähän. Olen herkkä joissakin asioissa ja suutun helposti, mutta ei palautteesta tässä tilanteessa voi suuttua; siis jos itse olen nimenomaan sanonut haluavani kuulla asiat suoraan. Pyrin itsekin toteuttamaan ajatustani, mutta joskus suoraan sanominen tuntuu liian vaikealta ja asiat liian loukkaavilta toista kohtaan. En yleensä halua loukata ketään tietentahtoen ja luultavasti osalla on sama syy vältellessään kyseistä toimintaa.

   Otan asian esille, koska liian usein huomaa väkisinkin, kuinka toinen loukkaantuu, jos hänelle kertoo hänen pyyntönsä mukaisesti, että mikä mättää. Loukkaantua saa, kuten aiemminkin mainitsin, mutta kertomisesta jatkuva vihoittelu tuntuu naurettavalta. Mielestäni kaikenlaisen palautteen pyytäjien pitäisi kestää myös negatiivinen tai rakentavakin palaute. Kaikesta ei voi pitää ja sen saa sanoa ääneenkin. Tietysti erityisesti negatiivisen (ei siis rakentavan) palautteen jakajilla pitäisi löytyä myös järkeä muotoilla asiansa miellyttävämpään muotoon. Mutta missä tässä mennään liiallisen kaunistelun tai jopa valehtelun puolelle ?

   Pitäydyn joka tapauksessa mielipiteessäni; pidän pienempänä pahana kuulla loukkaaviakin asioita suoraan kuin kuulla niistä muutaman mutkan kautta. Etenkin tapauksissa, joissa itse olen suoraan puhumista pyytänyt. Toivon, että palautteen pyytäjät ja rehellisyyttä hinkuvat kestäisivät niin palautteen kuin palautteenkin ja asioista voi myös itse sanoa suoraan toiselle, jos toisen sanat ovat menneet oman sietorajan ja kestämisen yli.

-Riikka

P.S. Jos vaivauduit lukemaan, niin palautetta, kiitos. ;P