Edelliseen blogikirjoitukseeni vielä vedoten, saamme hyvän sillan seuraavaan aiheeseeni. Jouduin järkyttymään muutamia viikkoja takaperin, kun eräs tuttuni (tyttö, mielestäni hän on kaunis) oli koulusta takaisin kulkiessaan kävellyt pikkupoikaa vastaan. Poika oli katsonut tätä tuttuani ja todennut jotakin tähän tapaan: "miten kukaa voi olla noin ruma?" Siis ihan uskomatonta, että tuntemattomalla lapsella tai ylipäätään tuntemattomalla tyypillä on pokkaa tulla sanomaan toiselle noin. :D Etenkään, kun mielestäni kyseessä on todellakin ihan nätti tyttö!
Tietysti pitää huomioida, että tuon törkeyden sanoja on ollut lapsi. Mutta se liittyykin hieman tämän kerran pohdintaani, nimittäin kasvatukseen. Toki lapset harrastavat iloista ja ajattelematonta möläyttelyä enemmän kuin vanhemmat ihmiset, mutta on kasvatuksellakin tähän mielestäni osuutta. Kyllä tarhoissakin opetetaan jakamista ja muuta, mutta pääasiassa kotona ainakin minun lapsuudessani eniten toisten ihmisten kohtelusta jauhettiin. Eikä mielestäni turhaan, sillä ainakaan minulla ei olisi riittänyt pokkaa sanoa tuntemattomalle, vanhemmalle ihmiselle, mitä alun tapauksessa kerroin. Ei edes lapsena.
Voiko vanhemmuudessa epäonnistua ? Jos voi, niin mitä tämä epäonnistuminen siinä tapauksessa sisältäisi ? Ja miten se epäonnistuminen missäkin tilanteessa määriteltäisiin ? Omat vanhempani olivat saaneet kuulla siskoni ja minun lapsuudessa, että he olisivat turhan tiukkoja. Itse en tätä tiukkuuta tähänkään ikään mennessä ole vielä huomannut muussa, kuin muutaman vuoden tietokoneen käytössä. Ennemmin pidän heitä melko rentoina vanhempina. Ajoittain eteeni on tullut tilanteita, joissa olen huomannut, että minut on kasvatettu hyvin ja se on saanut arvostukseni nousemaan heitä kohtaan. Tosin, olen myös miettinyt johtuuko yliherkkä auktoriteetin tuntuni (saatan hieman 'pelätä' hyvin vahvoja auktoriteettejä) nimenomaan kasvatuksesta; jospa oma kasvatukseni olisikin ollut tiukahkoa ja minut oltaisiin liian hyvin kasvatettu tottelemaan vanhempia ihmisiä ja auktoriteettejä. Vaikea ottaa näistä selkoa näin jälkeenpäin.
Jokatapauksessa, mielestäni vanhempien kuuluu osata asettaa lapselle tietyt rajat ja erityisen tärkeää on osata sanoa EI. Ei-sanan käyttäminen voi joskus myös pelastaa lapsen tulevaisuuden pahemmalta; lapsi oppii, ettei elämässä voi saada kaikkea ja oppii kohtaamaan myös vastoinkäymisiä paremmin. Kuitenkin etenkin nuoruudessa vanhempien kuuluu osata tulla myös vastaan ja nuorella pitää olla tilaisuus myös kompromisseihin; ei hän voi osottaa, että häneen voi luottaa ellei saa edes tilaisuutta. Aina, kun itse olen pohtinut ääneen vanhempieni suostumista johonkin tai ylipäätänsä suhtkoht yleistä rentoutta, isäni on vain vastannut: "metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan". Ajatus on mielestäni erinomainen; jos nuori näyttää, ettei vanhemmat voi luottaa häneen, niin turhaan hän siinä tapauksessa enemmästä vapaudestakaan haaveilee.
Tosiaan vanhemmat voisivat kasvatuksessaan ja lapsien varttuessa puhua nykypäivää enemmän myös siitä toisten kohtelusta. Ja muutenkin ihmiseksi olemisesta... Muutamina vuosina ala-asteen loppuajoilla ja yläasteen alkuvuosina emme muutaman ystäväni kanssa mielellään menneet yhteen puistoon, kun lähellä asui (luullakseni poika asuu siellä vieläkin, mutta eipä ole häntä näkynyt...ehkä hänkin on kasvanut ja oppinut jotakin ?) yksi pikkupoika, joka tuli aina huutelemaan jotakin kirosanoilla väritettyä. Kerran hän otti kaverinsa kanssa oksat ja alkoivat lyömään niillä meitä. Sentään lopulta he pyytäessä lopettivat sen, mutta sai se silloinkin ajatukset liikkumaan. Lisäksi yksi näistä läheisimmästä ystävistäni, joka samaisen puiston äärellä asuu, oli nähnyt, kuinka kyseinen pikkupoika oli heitellyt omaa kustaan purkista pitkin puistoa. Itsekään en hänen ja hänen ystäviensä nakuilulta ja älyttömyyksiltä aikoinaan säästynyt... Tässä tapauksessa kuitenkin ystäväni on osannut kertoa, että heidän perheellään on luultavasti muutenkin ollut aikoinaan ongelmia, joten ehkä se suurimmalta osalta tämän pojan silloiset riehumiset selittää. Joskus myös satuimme kysymään häneltä, että mistä hän niitä kirosanoja on oikein oppinut, ja poika vain totesi: "kavereilta". Saimme sitten selville, että kun poika oli ollut sitäkin nuorempi, vanhemmat pojat olivat opettaneet hänelle niitä. En todellakaan ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä on, että pikkulapsen nähdään kiroilevan ?
-Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti